Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Disneya ja nostalgiaa

NYT-liitteessä Jutta Sarhimaa jakoi itseään koskettaneen tarinan Life, Animated -elokuvasta ja sen autistisesta päähenkilöstä Owen Suskindista, joka oppii kommunikoimaan Disney-piirrettyjen avulla.

Oli liikuttavaa tutustua tarinaan ja siihen, miten paljon hyvää elokuvat ja piirretyt voivat elämäämme tuoda. Kaipasin tätä muistutusta siitä, että TV on paljon muutakin kuin huonoja uutisia, huonoja tv-sarjoja ja propagandaa. TV voi olla avain satumaailmaan, joka muokkaa meitä ja auttaa ajattelemaan eri tavoin kuin ennen.

Olen itse suhtautunut Disney -piirrettyihin hyvin skeptisesti näin aikuisiällä. Kasarilapsena minunkin viikonloppuihin kuului lukemattomat tunnit Leijonakuninkaan ja merenneitojen parissa. Vasta aikuisena sain tietää Leijonakuninkaan takana olevan piiloajatuksen valkoisen rodun ylivertaisuudesta ja ymmärsin sovinismin prinsessapiirrettyjen taustalla. Mulanit ja muut vahvat prinsessat tulivat vasta kun itse olin jo kasvanut niistä yli, mutta Merenneidon, Tuhkimon ja Kaunottaren takaa olen löytänyt mielenkiintoisia yhdistäviä tekijöitä nykymaailman ihmissuhteisiin. Eikö Kaunotarta ja Hirviötä voi verrata nykymaailman tilanteeseen, jossa suhteen toinen osapuoli käyttäytyy hirviömäisesti huteran vihanhallintansa rakoillessa, mutta suhteen kiltti ja kunnollinen kaunotar uskottelee itselleen vuodesta toiseen, että kyllä hänen rakkautensa vielä muuttaa tuon miehenretkaleen prinssiksi?

Disney-piirretyistä voi vetää näitä mukahauskoja analogioita vaikka kuinka paljon, mutta selvää on varmasti se, että Disney-klassikot kuvastavat tietynlaista sovinismia. Prinssit ovat uljaita ja saavuttavat mahtavia voittoja. Prinsessojen tehtävä on olla kaunis, käyttäytyä kiltisti ja odottaa prinssiä. Muuta tehtävää prinsessoilla harvoin oli, paitsi päästä naimisiin prinssin kanssa. Siinä missä pojille syötetään lapsesta pitäen menestymisen ja saavuttamisen tavoitetta, tytöt jumiutetaan helposti ulkonäköpaineistettuun ja sovinistiseen maailmankuvaan.

Näin olen ajatellut viime vuodet ja suhtautunut korkein varauksin piirrettyihin ja niiden piilosanomiin lapsille. Nyt jäinkin pohtimaan sitä, kuinka eri tavalla autisti katsoo elämää, maailmaa ja myös piirrettyjä. Ehkä myös lapsi katsoo hieman eri tavalla piirrettyjä. En mina ainakaan lapsena kiinnittänyt huomiota siihen, että Leijonakuninkaassa hyvikset oli sinisilmäisiä ja vaaleita, ja pahikset tummia. En minä ajatellut, että Belle oli hullu rakastuessaan Hirviöön. En ajatellut Aladdinia katsoessani, että hän on taustaltaan selkeästi jostakin muualta, ja kaikki prinsessat olivat mielestäni ihania, olivat he punapäisiä tai tummahipiäisiä.

Olenko siis oppinut ylitulkitsemaan piirrettyjen sanomaa aikuisiällä, vai onko lapsena katsomiemme suosikkipiirrettyjen sanoma niin vahva, että se vaikuttaa aikuisuuteemme? Minä rakastin dalmatialaisia ja Kaunotarta ja Kulkuria. Kissoista muistan lapsuudestani vain Irvikissan, joka oli mielestäni ärsyttävä. Olenko nykyään koiraihminen sen takia, että lapsuudestani on jäänyt mukavammat muistot piirretyistä koirista? Aihe on aina herättänyt minussa valtavaa mielenkiintoa.

Oli miten oli, oli ihanaa lukea näin koskettavasta Disney-kokemuksesta. Se muistutti minua siitä, kuinka paljon iloa ja hyötyä on piirretyissä. Lapsuuden nostalgiset muistot ovat minullakin sidottuja noihin Disneyn luomiin hahmoihin, jotka ovat jollekin toiselle olleet avain maailmaan ja siinä kommunikoimiseen.

Jätä kommentti

*