Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Vaikeita valintoja

Tähän aikaan vuodesta pääsykokeet ovat kovasti esillä. Oikkareiksi, kauppislaisiksi ja yhteiskuntatieteilijöiksi haaveilevat lukevat viikkotolkulla samoja lauseita ja valmennuskurssiopettajat hokevat, että mitään ei tarvitse sisäistää, kunhan sen oppii ulkoa. Itse pääsin opiskelemaan oikeustieteelliseen kymmenen vuotta sitten. Menestykseni salaisuus oli se, etten ottanut itseäni tai hakemista liian vakavasti, luin viitisen tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa ja toivoin parasta. Se riitti.

Tuntemani juristeiksi huomattavasti sopivammat henkilöt eivät tulleet valituksi. Joillakin meni pasmat sekaisin stressaavassa koetilanteessa, toisilla valmistautuminen meni niin yli, että koetilanteessa löi täysin tyhjää. Nämä ihmiset ovat nykyään oikeustieteiden maistereita ja menestyviä juristeja. Suomessa heidän opiskelunsa tyssäsi koetilanteeseen, ulkomailla ovet avautuivat aivan eri tavoin.

Itse jätin opinnot kesken, koska ala ei ollut minulle millään lailla sopiva.

On hyvin harmillista että jo nykymallilla yliopiston ovet avautuvat heille joilla on kyky oppia asiat ulkoa, eikä heille, jotka ovat soveltuvimpia alalle. Pyrkimys uudistaa tätä asiaa menee mielestäni tällä hetkellä väärään suuntaan. Antamalla lisää painoarvoa ylioppilaskirjoituksille annetaan liikaa arvoa menneisyydelle. Ensin pitäisi menestyä yksissä kokeissa ja sitten vielä toisessa. Jos aikanaan ylioppilaskirjoitukset menivät kurjasti, on jo auttamatta huonommassa jamassa hakujen suhteen.

Keskieurooppalainen malli, jossa suurin osa halukkaista pääsee opiskelemaan, mutta opinnot keskeytyvät alkumetreille, on mielestäni paljon parempi. Jos haluat opiskelemaan, pääsysi yliopiston penkille ei ole riippuvainen siitä, kuinka hyvin muistat tietyt lauseet ulkoa vaan siitä, pärjäätkö itse opinnoissa. Suomessa suurin paine on päästä yliopistoon, tämän jälkeen yliopisto onkin helppoa. Tenttejä voi uusia loputtomasti ja opintovuosiakin tarjotaan enemmän kuin varsinaiseen tutkintoon meni. Harva valmistuu määräajassa, saati etuajassa.

Olisi tärkeää avata ovia useammalle opiskelijalle ja poistaa järkyttävä paine pärjätä yhdessä koetilanteessa. Soveltuvuuskokeiksi kai näitä kutsutaan edelleen, mutta tosiasia on se, että useimmiten yliopiston pääsykokeet ovat ulkoaluvun mittareita, eivät soveltuvuuden. Usein jo pelkkä ajatus pääsykokeesta on kertakaikkisen lamaannuttava.

Mielestäni Suomessakin yliopisto-tutkinto saisi olla maksullinen (valtion mahdollistamalla 0 % lainalla). Jokaiseen tutkintoon pitäisi hakea soveltuvuustestein sekä ehdottomasti haastatteluin ja miksei vaikka motivaatiokirjein. Pelkän ulkoaluvun ei pitäisi riittää, vaan soveltuvuuskokeissa olisi esimerkiksi analyyttistä päättelykykyä mittaavia kokeita, jotka kertovat henkilön soveltuvuudesta enemmän kuin se, muistaako hän pääsykoekirjan kolmannen luvun ulkoa.

Ensimmäisenä vuonna opintojen madellessa tai arvosanojen jäädessä alle tietyn tason opinnot eivät enää jatkuisi. Tämän luulisi karsivan opintohalukkaista ne, jotka nyt ”vaan hakevat yliopistoon X, koska eivät muutakaan keksineet” ja motivoivan enemmän heitä, jotka opiskelun aloittavat.

Monipuolisempi hakutapa mahdollistaisi erilaisten opiskelijoiden pääsyn opiskelemaan. Toiset meistä pärjäävät hyvin tenttikokeissa, toiset haastatteluissa, jotkut loogisissa päättelytehtävissä ja jotkut vapaamuotoisessa kirjoittamisessa. Mielestäni on käsittämätöntä lokeroida ihmiset samaan kategoriaan jo hakuvaiheessa. Varsinkin kun sisäänottoprosentit ovat 5–15 prosentin luokkaa. Harva meistä voi osoittaa jo työhaastattelussa pärjäävänsä työssä, ja siksi usein uusi työntekijä laitetaan koeajalle. Miksei samaa voisi soveltaa yliopisto-opiskelussa? Vain osoittamalla monipuolisen osaamisen ja soveltuvuuden ennen yliopistoa sekä motivaation ja menestymisen opintojen alkutaipaleella olisi opiskelumahdollisuus yliopistossa turvattu ja taattu.

Jätä kommentti

*