Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Vapaus vapaudesta.. Eiku ei sittenkään.

Olin 12 kun Eveliina Lappalainen sai surmansa Imatralla vuonna 2000. Lähes 16 vuotta myöhemmin muistan vieläkin elävästi uutisotsikot ja kauniin Eveliinan kuvan lehden kannessa. Muistan jotenkin elävästi, kuinka seisoin Saiturin Pörssin kassalla ostamassa tarroja tarrakirjaani ja ihmettelin iltalehtien otsikoita. Muistan, että yksi ajatuksista 12-vuotiaan Annan päässä oli se, että oma luokkakuvani ei ollut onnistunut. ”Toivottavasti mulle ei käy mitään, kun muuten ne käyttää sitä mun hirveetä kuvaa.” Lapsellinen pelko, mutta lapsihan vielä silloin olin.

Case Eveliina jäi mieleeni jotenkin hirveän vahvasti ja käy mielessäni edelleen, varsinkin jos PMMP:n Kovemmat Kädet soi jossakin. On myös useita muita henkirikoksia ja lööppejä, jotka ovat painuneet mieleeni elämäni aikana. Tämä kuitenkin on säilynyt kohta kaksikymmentä vuotta tuoreessa muistissa. En pelännyt uutisen takia. En tuntenut Eveliinaa tai ketään hänen tuttuaan. Olin vain 12-vuotias lapsi ihan eri puolelta Suomea, jonka mielestä Eveliinan aikainen kuolema oli kamalan surullista. Kun Eveliinan kohtaloa pomputeltiin oikeuskäsittelystä toiseen ja kaikkien oikeusasteiden läpi, ei ymmärrykseeni teini-ikäisenäkään mahtunut se, miksi Eveliinan surmaaja pääsi vankilasta 20-vuotiaana, vain 3,5 vuoden vankeusrangaistuksen jälkeen.

Olen ulkomailla asuessani keskustellut paljon ihmisten kanssa erilaisista suomalaisten ja Suomen erityispiirteistä. Suomen negatiivisista puolista olen nostanut esille itsemurhien ja perhesurmien korkean määrän ja Suomen rangaistuskäytännön liian kevyeltä tuntuvat vankeusrangaistukset. Olen käyttänyt Eveliinan tapausta esimerkkinä.

***

Tällä menneellä viikolla turhautumisen, raivon ja epäoikeudenmukaisuuteen väsymisen tunteet ovat olleet vahvasti pinnassa. Viikkoni alkoi sillä, että ystävieni luona Suomi-USAa seuratessani, ystäväni luki uutisen Niuvasta “paenneesta” miehestä. Käytän pako-sanan ympärillä lainausmerkkejä, sillä mielestäni pako tarkoittaa kaltereiden sahaamista tai edes portin murtamista, ei pihalta poiskävelyä. Jo ennen kuin valtalehdistö kertoi tarinan karanneen miehen vuoden 2014 rikoksesta, ajoin kotiin sydän kurkussa ja pelko perseessä. Seuraavina päivinä pelko väistyi ja tielle asettui täydellinen turhautuminen ja suoraan sanottuna raivo.

En tunne tarinaa täysin, mutta olen ymmärtänyt, että kyseinen henkilö oli kotiutettu psykiatriselta osastolta, jonka jälken alle kahdessa tunnissa hän oli ostanut puukon, ja päätynyt omakotitaloalueelle, jolla surmasi raa’asti sattumanvaraisesti tielleen osuneen 44-vuotiaan yksinhuoltaja-äidin, jättäen jälkeensä 7-vuotiaan lapsen ilman äitiä. Tämä tapahtui elokuussa 2014. Oikeuskäsittelyssä määrätyn mielentilatutkimuksen mukaan mies kärsii paranoidisesta skitsofrenisasta ja useiden lääkeaineiden sekä ”muiden psyykkisiin toimintoihin vaikuttavien aineiden” aiheuttamasta riippuvuusoireyhtymästä. Tuo jälkimmäinen kuulostaa vain kiertoteitse ilmaistulta huumeriippuvuudelta, mutta mitäpä minä tiedän tästä.

Sen minä kuitenkin tiedän, että toukokuussa 2016, eli vain vuosi ja yhdeksän kuukautta myöhemmin, sama henkilö käveli esteittä ja luvalla yksikseen Niuvanniemen pihassa ja jatkoi sieltä omaehtoisesti hieman pidemmälle. Viroon asti itse asiassa.

***

Olenko minä ainoa, jonka mielestä tuntuu ihan todella todella epäreilulta, että 44-vuotias nainen menetti henkensä ja 7-vuotias lapsi äitinsä, mutta rikollinen ei oikeastaan menettänyt edes vapauttaan?

Tämä tapahtumaketju on saanut minut tutustumaan hieman Suomen vankimielisairaaloiden toimintaan ja mm. siihen, että oikeusasiamies näkee äärimmäisen tarpeelliseksi, että Niuvan ja muiden psykiatristen hoitolaitosten ”asiakkailla” saa olla älypuhelimet. Hannu Lauerma kommentoi kriittisesti asiaa jo tällä viikolla, ja edelleen itselleni tämä tieto aiheuttaa “pienen” hämmästysreaktion.

En lähde ottamaan kantaa yksittäisten henkilöiden mielenterveyteen. Eikö kaikki tappajat ole jotenkin mieleltään järkkyneitä joka tapauksessa? Otan kantaa yhden pienen suomalaisen mielenterveyteen liittyen. Minun mielenterveyteni ei nimittäin tunnu kestävän sitä, että Suomessa ihmishenki näyttää olevan melko lailla arvoton. Jos oman rakkaansa menettäminen raa’assa surmassa ei vielä murskaa henkisesti tämän lähimmäisinä, niin viimeistään rikosseuraamusjärjestelmä tekee sen. Tuntuukohan surmansa saaneen naisen läheisistä kovin hyvältä se, että heidän rakkaansa surmaaja pääsee esteittä matkustamaan toiseen valtioon? Vaikka siis jotkut pitävätkin Tallinnaa lähes etelä-Helsinkinä, niin kyllä vaan onnistui vainoharhainen skitrofreenikko kulkemaan Kuopiosta Helsinkiin ja sieltä vielä Tallinnaan. Toiseen valtioon.

***

Jo kauan ennen tätä viimeisinä keissiä olen ollut vahvasti sitä mieltä, että Suomen rangaistusjärjestelmässä ollaan todella pielessä. Siinä missä talousrikoksista rangaistuksia jaellaan ihan mieluusti, niin Suomi on se valtio, jossa voi melko lailla kirjaimellisesti ”get away with murder”.

En ole ihan täysin tyhmä. Ymmärrän nykyisten rikosseuraamusten takana piilevän logiikan. Tai siis en ymmärrä, mutta ymmärrän mitä sillä on haettu. Rikolliset pyritään kuntouttamaan takaisin yhteiskuntaan sopiviksi mahdollisimman pian, jotta heihin ei uppoaisi valtion hoiteissa hirveästi verorahoja ja jotta heillä olisi mahdollisuus vielä elämään. Tärkeysjärjestys tuntuu menevän noin päin.

Kysymys kuuluukin, miksi heillä pitäisi olla oikeus vapauteen, jos he veivät sen oikeuden pois joltakin toiselta?

Suomen lainsäädännöstä on onneksi jo poistunut käsite ”lievä raiskaus” (mikä helvetti se sellainen on?), mutta tuomiot seksuaalirikoksista, lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista ja henkirikoksista ovat ihan naurettavalla tasolla. Rangaistusten pituudet ovat ihan käsittämättömän lyhyitä, ja se, miten rangaistusta ”kärsitään” on vähän turhankin ”inhimmillistä”. Mielestäni älypuhelimen ja vapaakävelyiden kaltaiset ylellisyydet eivät ole surmaajien ja pedofiilien oikeuksia.

Älypuhelimen avulla Niuvasta olisi voinut vaikka ostaa Tallinnan-matkan ”vankilasta” käsin. Eikä hänen tarvinnut edes paeta. Hänelle käytännössä katsoen annettiin siihen lupa.

Eihän tässä ole mitään järkeä.

***

Vaikka henkilö on sairas, tulisi hänen silti kärsiä rangaistuksensa. Ymmärrän sen, että mieleltään järkkyneiden on parempi kärsiä rangaistuksensa vankimielisairaalassa, jossa heidän mielenterveyttään voidaan hoitaa samalla. Tämä ei mielestäni tarkoita sitä, että heillä olisi vapaus liikkua vapaasti. Ja jos ihminen on niin pahasti mieleltään järkkynyt, ettei brutaalisti surmatessaan ventovieran ihmisen, ymmärtänyt tekojensa seurauksia, ei luulisi olevan soveliasta päästää häntä valvomattomana liikuskelemaan alueella, jonka läheisyydessä on ala-aste.

Jossakin lienee olevan jättiläismäinen reikä logiikassa, jos ihminen voi samaan aikaan olla ”erittäin vaarallinen itselleen ja muille” sekä ”oikeutettu vapaakävelyyn”. Sanoisin, että tämä on yksi niitä joko-tai -tilanteita, joissa molemmat väittämät eivät voi samanaikaisesti olla paikkansapitäviä.

Aina sanotaan, että vankeustuomion jälkeen ihmisellä pitäisi olla oikeus rakentaa itselleen elämä. Että hän on rikoksensa sovittanut tuomionsa kärsimisellä. Eveliinan surmaaja suoritti vankilassa hieman päälle kolme vuotta, jonka jälkeen hän on vaihtanut nimeään ja opiskellut itselleen ammatin. Hänellä saattaa olla nykyään vaikka vaimo ja perhe. Eveliina ei koskaan päässyt kokemaan näitä asioita. Eveliinan vanhemmat eivät edes ehtineet nähdä lapsensa kasvavan pois lapsenpyöreydestä nuoreksi naiseksi. Ymmärrän, että yhteiskunnallisesti arvioiden on hyvä asia, että Eveliinan surmaaja on saanut elämänsä kaiketi raiteilleen ja elää yhteiskuntakelpoisena yksilönä nykyään. Ymmärränhän minä sen järjellä. Mutta kyllä sen epäreiluus menee jotenkin todella pahasti tunteisiin.

Minä olen sellainen vahinko-korvaus ihminen. Jos vahingoitat, korvaat. Jos hukkaat jonkun toisen omaisuutta, ostat hänelle uuden tai korvaat sen rahallisen arvon. Jos vahingoitat toista, korvaat sen sopivalla tavalla. En siis taistele sitä ajatusta vastaan, että kun olet tuomiosi kärsinyt, olet vapaa rakentamaan elämääsi. Taistelen sitä vastaan, että mielestäni Suomessa ei a) kärsitä tuomioita ja b) tuomiot ole minkäänlaisessa suhteessa tehtyyn rikokseen.

Mielestäni 3,5 vuotta on liian pieni hinta 14-vuotiaan elämästä. Mielestäni vapaakävelyt ja älypuhelimella Angry Birdsien pelailu ei ole millään lailla tuomion kärsimistä.

En siis koe, että Suomessa ihmiseen kohdistuvista rikoksista varsinaisesti ikinä toteutuu se oikeudenmukaisuus, että joku ”kärsii tuomionsa ja on vapaa jatkamaan elämäänsä”.

***

Edellä mainittu ”lievä raiskaus” on vain yksi kulmakarvoja nostattava erityispiirre oikeuskäytännössämme.

Ensikertalaisen alennusmyynnit vankeusrangaistusten suhteen on minusta erikoinen konsepti. ”Ai sä tapoit vasta ensimmäisen tyttösen? No ei siinä, laitetaan sulle tollanen -50 % ale siihen”. Ei ole OK. Se ensimmäinen uhri on ihan yhtä tärkeä ihmisenä ja ihan yhtä rakas läheisilleen. Yhdyn siihen logiikkaan, että seuraavat rikoskerrat ovat pahempia. Mutta ei minun logiikkani puolittaisi ensikertalaisen rangaistusta vaan koventaisi niiden seuraavien tuomioita. -50 % sijaan harrastaisin ennemmin sellaista + 100 %, jos toistamiseen riistät toiselta hengen.

Vankimielisairaalan idea on mielestäni toimia vankilana niille, jotka mielisairauden vuoksi eivät tuomiotaan pysty kärsimään vankilassa. Sen idea ei mielestäni ole toimia mukavana oleskelupaikkana rikoksista tuomituille. Ei mielisairaus voi olla tosielämän Vapaudut Vankilasta –kortti. Sairas tai terve, uhria ei saada takaisin. Ja vaikka ymmärrys oman rikoksen vakavuudesta ei sairaalla ole samalla tasolla kuin terveellä, on se rikos silti vakava. Siitä pitäisi joutua kantamaan seurauksensa. Mielestäni siihen ei kuulu älypuhelimet, netissä surffailu ja hyvinkin vapaa elämä.

Ja viimeisenä. Pitäisikö jossakin vaiheessa tulla vastaan tilanne, jossa todetaan, että mitään ei ole tehtävissä, nostetaan kädet pystyyn ja heitetään avain pois? Miettikääpäs tätä. Abdiqadir Osman Hussein sai ensimmäisen tuomionsa vuonna 1993, 13-vuotiaan tytön raiskaamisesta puukolla uhaten. Hänen tuomionsa pituus? 2 vuotta 10 kuukautta. Kaksi kuukautta vapautumisestaan vuonna 1995 Hussein murhasi 15-vuotiaan Tuuli Ikosen. Hänet tuomittiin elinkautisrangaistukseen. Joka ei siis tietenkään Suomessa edes ole elämänmittainen rangaistus. Vaikka sen nimi onkin elinkautinen. Loogista, sanoisin. 2005, yhdeksän vuoden vankeuden jälkeen Hussein pääsi kolmen tunnin vartioimattomalle lomalle. Jonka aikana hän käytti seksuaalisesti hyväkseen 4-vuotiasta lasta. Tehokasta.

Hyvä Suomen hallitus, Rikosseuraamuslaitos ja keitä teitä nyt siellä on. Haluaisin tiedustella vastausta yhteen kysymykseen. Mitähän tarkalleen tarkoittaa ”loma elinkautisesta”? Tässä maassa yrittäjät ja yh-vanhemmat eivät ehdi pitämään lomia, mutta elinkautisvankien lomista ollaan kyllä huolehdittu.

Voisi kuvitella, että viimeistään tämä ”lomarikos” olisi ollut selkeä merkki siitä, että Husseinia ei voida mitenkään päästää muiden ihmisten kanssa samoja katuja kulkemaan. Itse olisin viimeistään tuossa vaiheessa heittänyt avaimen menemään. Mutta mitä tekee Suomi? No Suomihan antoi hovioikeudelle mahdollisuuden päättää asiasta. Ja hovioikeushan päätti vuosi sitten, että Hussein vapautetaan ehdonalaiseen vapauteen syyskuussa 2016. Tämä päätös tehtiin rikosseuraamuslaitoksen, Turun vankilan ja Psykiatrisen vankisairaalan vastustamisesta huolimatta. Luulisi, että siinä olisi kolme melkoisen painavaa mielipidettä, mutta ehei. Asiaan on haettu valituslupaa korkeimpaan oikeuteen (hakijana Rikosseuraamuslaitos), mutta KKO hylkäsi anomuksen.

Husseinin karkottamisesta on toki tehty päätös, ja poliisi pyrkii toteuttamaan karkotuksen heti Husseinin vankilatuomion päätyttyä. Vaikka Hussein haettaisiin vankisellistään ja vietäisiin toiselle puolelle maailmaa samana päivänä, ei asia mitenkään rauhoita minua. Siellä jossakin on lapsia ja nuoria tyttöjä. Joku heistä enemmän kuin todennäköisesti päätyy Husseinin uhriksi. Hänellä on uhreja jo ainakin kolme, eikö se riitä?

Miten ihmeessä on mahdollista, että kolme alaikäistä lasta brutaalisti kohdellut ihminen pääsee vapauteen elinkautisrangaistuksesta? Oikeuslaitoksen päätöksellä? Eikö oikeusjärjestelmä ole olemassa meidän oikeuksiemme valvomiseksi ja turvaamiseksi? Kenen oikeutta tässä nyt vahditaan? Meidän, jotka haluamme kulkea kadulla pelkäämättä? Uhrien, joita ei saa takaisin, tai ei ainakaan heidän viatonta mieltään? Vai yhden ihmishirviön, joka on jo tehnyt pahaa enemmän kuin tarpeeksi?

 

Ihan käsittämätöntä.

En vaan voi ymmärtää.

***

Tämä kirjoitukseni ei suinkaan ole ensimmäinen asian suhteen. En ole ensimmäinen ihminen Suomessa, joka on herännyt ja huomannut tämän virheen hehkulampun syttymisen lailla. Professoreista politiikkoihin asiaa on vatvottu yhteiskunnallisella tasolla. Väittäisin, että suurin osa väestöstä on kanssani samoilla linjoilla. MITEN on siis mahdollista, että asiaan ei ole tullut tai edes ole tulossa mitään muutosta?

Olen kulkenut koko viikon mieli mustana. Koko aivokapasiteettini huutaa jatkuvasti turhautumista tähän asiaan ja siihen, että tavallisena ihmisenä olen täysin voimaton tässä asiassa.

Mitä pitää tapahtua, että asiaan tulee muutos?

Kommentit

  • Helinä

    ”-50 % sijaan harrastaisin ennemmin sellaista + 100 %, jos toistamiseen riistät toiselta hengen.”

    +1!

Jätä kommentti

*