Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Lakkamania

Luonnon tarjoama vitamiinipommi järvimaisemassa

Kylmä kesä on jo ohittanut valokliimaksin. Heinäkuu on onneksi lämpötiloiltaan jo lähempänä normaalia kuin pari edeltävää kuukautta. Tilastonikkarit eivät ole vieläkään saaneet hellepäiviä kasaan viime kesien malliin.

Heinäkuun puoliväliä mennään, mutta horsmat sekä mesiangervot vasta varustautuvat kukkaloistoon. Mustikanlehtien alta näkyy jotakin pyöreää ja vihreää, mutta vasta katajanmarjan kokoista. Raakileiden tummentumisesta ei ole vielä puhettakaan.

Kasvitieteilijät lohduttavat: marjojen kukinnat olivat myöhässä, joten pölyttäjiä lienee riittänyt ja viileä sää valmistaa raakileita hyvälaatuisiksi hitaasti, mutta varmasti.

Olen lakanpoimintafriikki, joten olen tehnyt tiedusteluja kaikkien tuntemille lakkasoille. Siellä näyttää lupaavalta. Isoimmat suot kuitenkin tallataan parhailta laidoiltaan sekaisin heti, kun ensimmäiset raakileet punertuvat. Ne raastetaan pois, kotona astioissa kypsytettäviksi. Minun toivoni on pienissä keskittymissä. jotka vain itse tiedän. Yksi sellainen on omistamassani saaressa, ja myös siellä punertaa… Sen ympärillä sattuu olemaan raivattavaa kuusen taimistoa, johon keskityn nyt aivan erityisellä tarmolla. Käyn raivaussahan kanssa useana päivänä järjestämässä taimistoon risubarrigaadin, joka lannistaa muut lakkamiehet. Kun sitten eräänä kauniina päivänä kierrän saarta kajakillani ja jututan rannan kesämökin eläkeläisrouvaa, hän yllättäen kysäiseekin raivaussahasavotastani. On kuullut terän sihahtelun… Säpsähdän hieman, mutta pelaan upporikasta  tai rutiköyhää – sanon röyhkeästi, että järjestän metsään marjastajille läpipääsemättömän murrokon! Tuo repliikkini tosin mietityttää kovasti jälkeenpäin, sillä tiedän hänet intohimoiseksi marjastajaksi, joka esteet kyllä halutessaan selvittää.

Voin vain odottaa. Mustikan raakileet alkavat suurentua ja tummeta. Marjakuume kohoaa. Kaija hakee piirakkamustikat ja leipoo ensimmäisen, vähän kirpeän mutta väärentämättömällä aromilla varustetun vitamiinipommin. Mantereen lakkapaikkojen kohdalla näkyy aamusta alkaen henkilöautoja, jotka on parkkeerattu hätäisesti. Jotos suolle on mustalla muralla. Näillä ”parkkipaikoilla” on aamuvarhaisella  nähty sellainenkin kohtaus, jossa ikämies juo suollelähtökahvia konepellin päältä termarista ja hoitelee aamupissiä toisella kädellä samaan aikaan…

Minulla on mantereessakin muutamia ”omia” paikkoja, joista aloittelen. Lakkaa on hyvin ja kaikkialla. Saaren erityinen silmäteräni kypsyy hieman myöhemmin, ilmeisesti suuren selän läheisyyden takia.

Rannan eläkeläisrouvalle laukaisemani lohkaisu ei jätä minua rauhaan. Onko hän tietoinen lakkapaikastani? Ensimmäiset siellä alkavat luullakseni kypsyä. Ryöstäydyn saareen keskellä päivää ja rantautan veneen harhautusmielessä samaan paikkaan kuin raivausreissullani. Rymyän puolijuoksua perille. Jo kaukaa näen, että myös keltaista näkyy punaisten lomasta. Kun irroitetun kypsän lakan avoimia alustoja ei näy niitäkään, rauhoitun keräämään.

Poimittavan lakan kypsyyskriteeri on äärimmäisen yksinkertainen: marjan pitää irrota helposti, kokonaisena, ja kannan jäädä avoimena varteen. Yhtään marjan kannan lehteä ei saa lähteä mukaan. Silloin seuraavan reissun voi tehdä parin-kolmen päivän päästä ja saada kypsiä lakkoja saman verran.

Marjat ovat tässä erittäin suuria, ja ensimmäiset tömähtävät pehmeästi osuessaan viisilitraisen muovisangon pohjaan. En kuitenkaan saa täysin kypsiä lakkoja tällä eka reissulla kuin reilun litran. Nukun kuitenkin yöt jatkossa rauhallisemmin, koska vieras käsi ei ole koskettanut aarrettani.

Kaija kerää ensimmäisen viikon aikana mustikoita vain käsin, koska raakoja on vielä joukossa. Väitän, että en ole lainkaan kilpailuhenkinen. Kuitenkin huomaan, että heinäkuun viimeisen viikon aikana olen poiminut lakkoja yhtä paljon kuin Kaija käsin mustikoita…

Kesämökin täyttää taivaallinen vastakeitetyn lakkahillon tuoksu ja perähuoneessa pakastin surisee kodikkaasti…

 

Kommentit

  • plokkariukki

    Ollessani töissä Lapin aapasoiden reunamilla palvelin ja tapasin paljon ns. lapinhulluja. Erikseen olivat ne lapinlakkahullut. Hävisivät aamulla ennen ylösnousua retkilleen ja palasivat keskiyöllä saunomaan ja torkahtamaan hetkeksi. Mitään eivät koskaan retkillään löytäneet, mutta pakastimet täyttyivät itsestään yöaikaan hilloista. Puhutaan kalamiesten kateellisuudesta, mutta edellä mainittu ihmislaji on vielä ihan eri luokkaa kuin saamamies kalavesillä

    • Oskari Laukkanen

      Noo, väritin juttua vähän (muistelijan vapaudella)

Jätä kommentti

*