Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Kieliasioita

Lissää lukijoiden (!!) kysymyksiä! Minna Briteistä kyseli myös elämästä pallon alla, ja kieli-ihmisenä häntä kiinnosti nimenomaan vieraiden kielten opetus ja yhteiskunta täällä yleisesti (luokkajako?). Kiitos siis tästä postausideasta Minna!!

Uusi Seelantihan on siis teoriassa kaksikielinen maa: pääkielenä toimii englanti, kakkoskielenä maori (te reo). Mutta Suomen kaltaista kakkoskielen pakkosyöttöä ei täällä kuitenkaan ole nähtävissä, vaikka maorit ja heidän kielensä ovat elämässämme läsnä paljon isommassa määrin mitä ruotsinkieliset ikinä Itä-Suomessa! Te reo on opetussuunnitelmassa (ainakin niissä kouluissa joissa meidän penikka on ollut) ihan ekaluokilta lähtien, mutta käytännössä sitä opitaan vain ihan pieniä määriä muun opetuksen lomassa (lähinnä yksittäisiä sanoja, numerot, lauluja, jne). Myöhemmässä vaiheessa (tyttären muistin mukaan ehkä 4-5 luokalla, eli 8-9 vuotiailla) on mahdollisuus valita te reo valinnaisena. Mutta niinkuin arvaatte, englanninkielisessä maassa, innokkuus ylimääräiseen kieltenopiskeluun on aikalailla nollatasoa. Veikkaan että valtaosa te reon opiskelijoista olivatkin maoreja – oman kulttuurin ylläpitoa enemmänkin kuin uuden kielen opiskelua.

Debbie-syklooni pyyhkäisi vähän reunamiaan meidänkin yli. Satoi pikkisen vettä…

Intermediatessa (luokat 7 ja 8) tyttären koululla olivat järjestäneet kieli-tasterin, eli alkuperäisenä tarkoitusena oli että lapset oppisivat perusasioita/käsitteitä sekä ranskasta että espanjasta. Opiskelu oli ollut hyvin pintapuolista, opetusvideoiden katsomista, sanojen ylös kirjoittamista ja sanat olivat lähinnä numeroita ja ruokasanastoa. Tyttären harmiksi asioita ei esimerkiksi kerrattu koskaan, joka tietysti oppimisen kannalta on vähän huono asia. Mutta tietysti kun oli vain tasterista kyse, ei kovin paljon kummoisempaa opetusta kai kannattanut odottaakaan.

Yhdeksännellä luokalla on sitten mahdollisuus valita ensimmäistä kertaa vieras kieli opiskeltavaksi. Tytön nykyisessä koulussa on mahdollista opiskella ranskaa, japania tai te reoa, eli valikoima ei ole suuren suuri ja valitettavasti vain hyvin pieni osa nuorista valitsee vieraan kielen. Täällä ollaankin ihan puulla päähän lyötyjä kun kerron että 9-vuotiaasta lähtien olen lukenut englantia, 13-vee eteenpäin ruotsia, yläasteella saksaa, lukiossa ranskaa, myöhemmissä oppilaitoksissa espanjaa… En TIETENKÄÄN osaa puhua kaikkia noita, mutta perussanasto on jotakuinkin hallussa ja kirjoitettua tekstiä ymmärtää lajinsa. Mutta paikallisille on käsittämätöntä ajatus siitä että joku olisi ”haaskannut aikaansa” kielten opiskeluun, kun englannillakin pärjää…

1) Siiderinkippee hevonen, yritti kammeta sylliin kun olis pitäny päästä pulloa nuoleskelemaan :D 2 ja 4) Feijoasato parhaimmillaan! 3) Meijän ja nuapurin pollet, kaverukset! Tuo pienempi läski on meijän…

Sitten tästä yhteiskunnasta; brittien kaltaista luokkajakoa täällä ei ole (onneksi) nähtävissä. Teoriassa ainakin kaikki ovat samalla viivalla – ilmainen peruskoulutus, lapsille ilmainen terveydenhuolto, yliopistoihin ja muihinkin oppilaitoksiin valtavat määrät stipendejä (varsinkin jos kuulut vähemmistöön, eli olet maori). Mutta tuloerot ovat kyllä suuret, siitä ei pääse mihinkään – huomattavasti suuremmat mitä Suomessa. Katukuvassa näkyy paljon kodittomia polkupyörien päälle lastattuine vähäisine omaisuuksineen, ja sitten toisessa ääripäässä pörräävät kaupungilla Ferrarit, Aston Martinit ja Lamborghinit. Pääasiassa ajatusmaailma on se, että kuka tahansa voi menestyä jos on valmis tekemään töitä menestyksensä eteen, eli  hyvin samanlainen ajatusmaailma mitä siellä koto-Suomessa. Mutta tosiasia on, että jos tulet perheestä jossa isovanhemmat tai vanhemmat eivät ole tehneet päivääkään töitä, lapsen on varmasti vaikea sitä noidankehää katkaista, sillä (rahallista tai henkistä) tukea kotoa on turha odottaa. ”Why bother when you can be on dole” – miks nähdä vaivaa kun valtiolta saa ”soskun” rahaa. Surullista, mutta totta.

Syksyyn on mahtunut vesisatteiden lisäksi karateharkkoja (hyvä sparrauspari…!), synttäreitä ja aurinkoisiakin päiviä kaatosateiden väliin!

Suuret tuloerot tuovat luonnollisesti mukanaan omat ongelmansa, kuten rikollisuuden. Huumeet ovat ongelma ihan eri mittakaavassa mitä Suomessa, ja kotilabroja riittää, niinko aikasemmassa jutussa oon maininnutkin. Myös prätkäjengit ovat näkyvästi katukuvassa tietyillä paikkakunnilla. Kaupungilla ei kannata yksinäisen naishenkilön kikkailla pimeän aikaan, vaan pidä huolessasi että aina on kavereita mukana. Taannoin meinasin kävellä 300 metrin matkan ravintolasta autolle, mutta kaverit eivät antaneet lupaa vaan veivät autolla. Ko. kadulla jonne parkkeerasin, ”asuu” kuulemma ovisyvennyksissä kodittomia huumeongelmaisia, jotka ovat jatkuvasti oikeudessa pahoinpitelyistä ja ryöstöistä – kaveri ja miehensä ovat lakimiehiä, eli heille tuttua porukkaa silläkin kadulla asusteli – eli kyseessä ei ollut vain turhanpäiväinen pelottelu. Mutta yleisesti ottaen Uusi Seelanti on kyllä turvallinen maa, lukuunottamatta näitä pimeän ajan ongelmia kaupungeissa. Maalaisjärjen kanssa kun liikkuu, ihan niinkuin missä tahansa muussakin maassa, ongelmiin törmää harvemmin!

Sitten loppuun asiasta kukkaruukkuun! Kun tämä kirjoittelu on ollut viimeaikoina jonkin verran tervanjuontia muistuttavaa, pistin pystyyn Instagram-tilin! Postailen sinne kuvia vähän tiheämpään tahtiin mitä näitä tekstejä saa aikaiseksi. Pistäkäähän @sarimaaritnz seurantaan :)

 

 

 

 

Jätä kommentti

*