Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Työajan riittävyydestä

Uutinen SS 17.05.2017 kertoi asian, joka on ollut vuosisatoja jo selvillä: Työaika ei riitä työtehtäviin. Siis eihän tuossa ole mitään uutta. Mikä on työaika, eikös se olekaan 24 tuntia/vrk?!

Ei maailmaa saada koskaan valmiiksi, oli työ sitten mikä tahansa. Jos olet itsenäinen työntekijä alalla, jossa ei tehdä vuorotyötä, työtä vuorotta, eikä kukaan tulee jatkamaan, silloin aina työ jää kesken. Se jää mielen päälle, eikä ole mitenkään mahdollista vain jättää sitä. Ihmisen mieli kun ei noudata työaikoja. Keskeneräinen työ saattaa olla juuri haastavassa vaiheessa, eikä vain malta jättää sitä.
No, miksipä se siitä muuttuu, jos kukaan muu ei sitä jatka. Paras vain jättää ja jatkaa seuraavana päivänä. Palkka juoksee kaikesta huolimatta. Joskus onnistuu, joskus ei.

Tosin keskeneräinen työ tai hoitamaton asia tulee mukaan kotiin ja vaikka kuinka keskittyisi perhe- ym. juttuihin, kädet syyhyävät päästa edes vähäksi aikaa tehtävän kimppuun. Niin se vain on.

Jos kyse on vuorotyöstä, missä työskentelee useita ihmisiä, työ jatkuu siitä, mihin toinen lopetti. Aamupäivä sanelee omat tehtävänsä, päivä, ilta ja yö omansa. Silloin harvoin tulee työ kotiin, vaan sen voi jättää työpaikalleen.

Miten sitten mitataan ylityöaika, jos on yksin vastuussa tekemisistään, eikä kukaan muu sitä tee?
Siinäpä se temppu seisoo ja häntäänsä heiluttaa.

Työskentelin itse koko 25-vuotisen urani kunnallisella puolella liikunta- ja raittiussihteerin tehtävissä. Pääasiallinen työ oli nk. toimistotyöaika, mutta kaikki tapahtumat ja tilaisuudet järjestettiin pääasiassa asukkaitten vapaa-aikana iltaisin tai viikonloppuisin. Se oli luonnollista, sillä eihän kukaan pääse tilaisuuksiin omasta palkkatyöstään.

No, nyt sitten, kun nämä tapahtumat olivat iltaisin ja viikonloppuisin, niin niistä luonnollisesti kertyi ylitöitä, jotka olisi periaatteessa voinut pitää vapaana arkipäivinä. Siitä tulikin ongelma, kun työkaverit ja pomot mielsivät arkipäivät työajaksi, eikä viikonlopputyö heidän mielestään antanut mahdollisuuksia pitää vapaata arkena. Varsinkaan, kun monesti verrattiin tehtävääni johtavassa asemassa olevaan. Olinhan mie johtavassa asemassa, kun ei muita ollut: itsenäinen työ. Sitten vielä heitettiin täky, että ”kun eivät itsekään saaneet pitää ylitöitä vapaina”. Suurin ero olikin siinä, että mahdollinen ylityö oli huomioitu ennakkoon palkassa – heillä, muttei miunkaltaisellani pienipalkkaisella. Siitä joskus pääsinkin kunnanjohdolle heittämään viestin: ”Järjestä miulle saman verran palkkaa kuin itselläsi, niin en puhu sanaakaan yitöistä!” Arvata saattaa, mikä oli vastaus:” Eihän se ole mahdollista”.

Niin, kun ei ollut mahdollista, tiesinhän mie sen, niin sanoin vain pitäväni ylityövapaat sitten pois.

Kun oli kaksi virkaa: liikunta- ja raittiustyö ja kun kumpikin työllisti täysipainoisesti, niin miten jäädä vapaalle esimerkiksi laturetken järjestämisestä, kun raittiuslautakunnan alaiset tehtävät odottivat jo nurkan takana. Ei mitenkään. Sitten joskus kun onnistuin ottamaan vapaapäivän ja kävin päiväsaikaan kaupalla, niin tutut kysyivät: ”Oletko lomalla?” Että silleen.

Näitä sitten kertyi kaikkineen 25 vuoden ajalta pitämättömiä ylityövapaita pelkästään yksinkertaisella matematiikalla laskettuna 5 työvuoden verran.
Ketäpä siitä syyttää muita kuin itseään. Miksi piti olla niin energinen ja ahkera? Miksei vain voinut jättää tehtäviään ja pitää vapaata? Miksi?

Ilmeisesti oli vain oppinut siihen, että työt hoidetaan ja pidetään sitten vapaata, mikäli mahdollista. Ja jos ei pystynyt, niin ne sitten vain jäivät pitämättä. Kun ei ollut ketään, joka olisi omien vapaitten aikana tehnyt niitä työasioita.

Samalla elettiin aikaa 1970-90 – lukua, jolloin Suomi sai liikuntalain ja liikuntapaikkoja urheilukentistä ja erilaisista halleista alkaen rakennettiin. Valaistuja latuja ja vaikka mitä. Uimarantoja kohennettiin tai tehtiin uusia. Siinä kaikessa halusin tai sain olla mukana. Miten se kaikki onnistui? Onneksi ei tarvinnut osallistua päätöksen tekoon, vaikka perusteellista pohjatyötä sainkin tehdä. Tunsin kyllä onnistumisen elämyksiä useasti.

Sitten, kun opin sen, että kunnanvaltuusto ja -hallitus tekevät päätökset ja sen mukaan eletään ja ettei kaikesta voi ottaa ”rykmentinmurheita”, niin se helpotti elämistä. Jos päättivät jättää laduntekorahat talousarviosta pois, niin ei tehty latuja. Onneksi ei ihan niin radikaalia päätöstä tehty, vaikka lähellä oli. Miutahan se ei olis haitannut, kun miulla itselläni oli metsäsukset, enkä tarvinnut latuja hiihtämiseen. Toisia se olisi haitannut.

Tietokoneet tekivät tuloaan vasta silloin, kun olin jäämässä pois työelämästä. Aiemmin sai kaikessa rauhassa keskittyä tekemiseen, eikä aika mennyt laitteitten näpelehtimiseen, kuten tänä päivänä. Vähän kovasti sanottu, mutta totta toinen puoli tai sitten neljäsosa. :)

On vain uskottava se tosiasia, jonka jo edellä mainitsin, ettei maailmaa saada koskaan valmiiksi. Kun yksi asia alkaa pelittämään, niin toinen odottaa nurkan takana. Sitten tulee päättäjien vuoro ja se onkin luku sinänsä. Kannattaa tehdä vain se, mikä on vastuulle annettu, päättäjät tekevät omat ratkaisunsa ja sen mukaan mennään, vaikka miltä tuntuisi. Niinhän se tulee käymään sote-uudistuksen osalta myös, mutta sitten vasta tiedetään, kuinka homma toimii, kunhan ensin saadaan se käyntiin. Ei ennen sitä kannata uhrata aikaa luuloille ja kuvitelmille tai uhkakuville. Odotetaan valmista ja vasta sen jälkeen.

Loppukevennys tosielämästä:

Olin vähän aikaisemmin ottanut vastaan Kaavin kunnan liikunta- ja raittiussihteerin tehtävät tammikuussa 1975 ja valmistelin vuoden 1976 toimintasuunnitelmaa, kun Karjalaisen toimittaja Pirkko T tuli Outokummusta tekemään lehteensä juttua Kaavin kunnan asioista.
Sattui miun luokseni ja heitti kysymyksen: Mitä tavoitteita laitan tulevalle vuodelle?
Olin uusi ja nuori silloin, kuntahistoriani oli parin vuoden ikäinen, joten piti turvautua lievään ironiaan.
Kysyin häneltä: ”Henkilökohtaisen vaiko työhön liittyvän tavoitteen?” ”Sekä että”, vastasi Pirkko ja jäi odottamaan.
”Ensiksikin palkka-, matkakorvaus- ja koulutusmäärärahat”, sanoin ja jatkoin: ”Haluatko perustelut?”
Pirkko nyökkäsi.
”Palkkarahat siksi, koska miut on valittu vakinaiseen virkaan ja siitä on luvattu maksaa palkkaa ja kun velvoite on tulla tiettyyn toimistoon päivittäin. Matkarahat sen vuoksi, että pystyy hoitamaan työtään ja jos vähän alkaa nyppimään, niin pääsee virkamatkalle naapurikuntaan kollegan luo parantamaan maailmaa ja purkamaan paineitaan. Koulutusrahat sen vuoksi, että jos OIKEIN PAHASTI painostuttaa tai raivostuttaa, niin sitten pääsee hakeutumaan kursseille ja riittävän etäs työpaikastaan”.

Pirkko katsoi kuin hoomoilanen suu auki. Ei osannut kysyä. Mie jatkoin: ”Sitten jos kunnanvaltuusto ja -hallitus haluavat kaikille muille kaavilaisille antaa rahaa tapahtumien järjestämiseen, se on heidän asiansa ja mie toimin sitten sen mukaan. Nuo kolme asiaa ovat kuitenkin ne, jotka miuta henkilökohtaisesti kiinnostavat. Laitatko lehteen?”

Pirkko nieleksi ihan selvästi tyhjää ja sitten sai sanottua: ”Ei taida kärsiä”. ”No, se on Siun valintasi”, lopetin keskustelun. Nauruksihan se meni, kun Pirkko havaitsi, että olin kuitenkin hereillä ja tullut tekemään jotain, jos siihen vain annetaan mahdollisuuksia. Sitten tuli tehtyä edellä kerrotulla aktiivisuudella. Aika riitti työtehtäviin, kun unohti varsinaisen työajan.

Aina oli aikaa se 24 tuntia/vrk ja siitä lähdettiin.

Näitä muisteluksia riittäisi vaikka kirjaksi asti. Saa nähdä, jos sitten riittävän vanhana vaikka.

Jätä kommentti

*