Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

SUKSET KOMEROON

Lataa suksesi taas ensi talveksi (kuva: leenaraveikko)

Vielä kaivoin sukset tallin perukoilta toisena pääsiäispäivänä ja tallustelin ne kainalossa läheiselle Leväsen lammelle. Oiva hiihtokeli: pakkasen uudelleen kovettaman jään pinnalle oli satanutta uutta lunta, suksi luisti sujakkaan. Puoliaurinkoinen sää, haalea halo-ilmiö auringon ympärillä ja valkoinen, niin valkoinen lampi lähiön kainalossa. Muutama pilkkijä, jokunen koirankusettaja ja minä. Hieman kun käytti mielikuvitustaan, pystyi eteensä loihtimaan pohjoisen hiljaisen aapasuon ja tunturit varavoimalan piipun taakse.

Hiihtokausi alkaa siis olla maaliviivalla. Sukset pitää laittaa säilöön. Hiihtävä kansa alkaa olla harvinaista nykyisin. Laduilla ei juurikaan hiihtele vastaan nuorta polvea, kovin on keski-ikäisten ja iäkkäämpien rukkasissa hiihtämiskulttuurin ylläpito. Työpaikan kahvihuoneesta löytyy onneksi muutama alan harrastaja, ei tarvitse yksin huokailla maanantaiaamuisin viikonlopun upeita hiihtokelejä ja -nautintoja. Puijon Latu on kiitettävästi satsannut kansaan kasuavaan kaikenlaisen luonnossa liikkumisen lisäämiseksi, hiihtämisenkin. Nimittäin metsämörri-toiminnalla. Jospa sieltä kasvaisi uusi hiihtävä sukupolvi.

En onnistunut kovin hyvin itsekään. Esikoiseni menetti hiihtohalunsa viimeistään armeijassa, jossa piti hiihtää sukset jalassa avantoon. KUVITELKAA! AVANTOON! Meinasin niiltä sijoiltani soittaa kapteenille tai jollekin muulle vastuulliselle, että minun poikaani ette siellä kiduta. Onneksi en soittanut. Poika suoritti armeijan kunnialla. Mutta ei hiihtänyt pitkilleen. Vasta viime vuosina on muutamia kertoja tällänyt suksia jalkaansa, mutta eihän pääkaupunkiseudulla sitä luntakaan. Ainakaan joka vuosi.

Kuopus suivaantui suksiinsa jo varhaisemmassa vaiheessa, murrosiässä. Olimme Ilomantsin Pääskynpesässä hiihtolomalla ja tarkoitus oli hiihtää järven taakse Karhukotaan evästämään. Hän sai touhusta tarpeekseen n. 100 metriä rannasta, paiskasi sukset kinokseen ja totesi, että näitä hikilankkuja hän ei enää jaloillaan siirtele. Ja päätös on pitänyt. Sukset ovat pysyneet komerossa eivätkä sieltä ole esille tulleet.

En ole himohiihtäjä minäkään, sellainen sunnuntaihiihtäjä vaan. Eväät (tai vaihtoehtoisesti Pilpan pullat) ovat tärkeä etappi. Maisemalatu mielellään, säällä ei niin väliä. Olen hiihtänyt aikoinani töihinkin Jynkän lahdesta Haapaniemelle aamupimeässä sankassa lumipyryssä ihan varvastuntumalla. Oli sellainen doodson-fiilis kun saavuin naama ja tamineet kuurassa suksien kanssa pukukopille: Tulipahan tehtyä! HIIHTÄMINEN ON HUIPPUA!

 

Kommentit

  • seija sanaleikkimökistään

    Takuuvarma tapa tappaa hiihtoinnostusta Kuopion kouluissa on raahata varhaisnuoria paljaine selkineen Puijon jyrkkiin mäkiin huonosti voidelluilla suksilla. Näitä rääkättävän säälittäviä näköhavaintoja kertyi aikaisempina vuosina, miten lienee nyt.
    Hiihto on hienoa, voitelu vaikeaa.

  • porkkanan juuria

    Niiin, kun tarkemmin muistelen, vastustin minäkin hiihtämistä (samalla kaikkea muutakin urheilua) kouluaikana. Lintsasin monesta lajista. Myöhäisheränneenä nyt yritän ottaa kiinni menetetyt vuodet.

Jätä kommentti

*