Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Kasvatuskipuja

Kasvatuskipuja

Äideillä on usein huono omatunto. Olenko istunut riittävästi hiekkalaatikon reunalla ja antanut lapsilleni virikkeitä kulloisenkin vallitsevan kasvatuskäsityksen mukaan? Olenko imettänyt riittävän pitkään ja lukenut oikeanlaisia satuja? Onko kirkkoon vieminen uskonnon tuputtamista?

Kaikki äidit potevat jossakin vaiheessa huonoa omaatuntoa jostakin. Pitäisi osata olla armollinen itselleen ja todeta että jokainen on joskus ”huono äiti”, joka ei jaksa leipoa, leikkiä, olla iloinen tai olla henkisesti läsnä. Voin rehellisesti myöntää että olen syyllistynyt kaikkiin edellä mainittuihin asioihin kuten varmaan moni muukin.

Olen pohtinut viime vuosina etenkin lapsen katsomuksellista kasvattamista koska joudun työni puolesta vastaamaan kysymykseen, onko lapsen oman uskonnon opetus vanhemman vai lapsen katsomusopetusta? Näkemykseni on sama kuin lakia laatineilla viranomaisilla. Kun lapsi on alaikäinen, hän ei ole juridisesti vastuussa asioista. Kaikki viralliset päätökset tekee huoltaja. Tämä koskee myös katsomusopetusta koulussa. Jokainen tarjoaa jälkikasvulleen sitä mikä on hänen mielestään parasta ja oikein. Halusimmepa tai emme, jokaisen kasvattajan taustalla on jokin ideologia. Jo se, että elämme kristillisessä maassa, vaikuttaa näkemyksiimme.

Kun lapsi kastetaan ortodoksisen kirkon jäsenyyteen, huoltajien ja kummien tulisi opettaa niitä asioita jotka siihen traditioon kuuluvat. Kun paastoaikoina eletään hillitysti, on se mitä mainioin tapa opettaa kohtuullisuutta. Se opetetaan lapsille herkkulakon kautta. Kenties osa viikkorahasta laitetaan hyväntekeväisyyteen.  Juhla-ajat tuovat arkeen toivottua vaihtelua. Elämän ei tarvitse olla pelkkää harmaata putkea. Virpominen on mukava tapa muistaa läheisiä. Ketään ei voi pakottaa uskomaan Jumalaan tai hyväksymään kirkollista elämäntapaa.  Mallin voi tarjota. Myöhemmin lapsi itse päättää mitä hän valitsee.

Kaikki oman kulttuurin tavat ja asiat eivät aina käytännössä toteudu opillisten ihanteiden mukaisesti. Esimerkkinä voi mainita lähimmäisen rakkauden. Onko toisuskoinen pakolainen lähimmäiseni? Autanko puiston penkillä nukkuvaa syrjäytynyttä kuten kristillisen etiikan mukaan kuuluisi tehdä? Toimimme usein kuitenkin toisin kuin opetamme.

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja ihanteet tuntuvan toteutuvan paremmin muualla. Ihastelemme toisessa kulttuurissa jotakin ulkoista toimintaa tai teoreettista opetusta, mutta ummistamme silmämme saman kulttuurin sisällä oleville epäkohdille. Esimerkkejä löytyy vaikka Aasian uskonnoista.

Omalle kulttuurillekin pitäisi suoda armoa silloin kun kaikki ei mene niin kuin pitäisi. Perinteisiä mielipiteen jakajia ovat olleet naispappeus, sukupuolineutraali avioliitto ja ortodokseilla kalenterikysymys.  Kirkollisvero hiertää, vaikka sen avulla pääsevät kaikki kirkon kerhoihin ja vanhuksille järjestetään toimintaa. Ne jotka eivät itse tarvitse kirkon palveluja, auttavat verorahoilla vähävaraisia.  Kirkot tekevät paljon hyvää.

Nykyisin on kovin helppoa erota kirkosta.  Jos kirkon edustaja lausuu kannanoton joka ei miellytä, niin naps vain ja netistä on nopea antaa vastamielipide eron kautta. Ihan kuin asiat sillä paranisi, päinvastoin. Mikään oppi, kulttuuri, katsomus tai elämäntapa ei ole täydellinen kun ihmisiä on mukana. Kun yhteisöt ovat puutteellisia, onko ihanteellisinta yksilön etu kaiken mittana? ”Mua kiinnostaa vain mä ja mun jutut”, kuten eräs viihdetaiteilija asian ilmaisi.

Edellä mainittu tokaisu on filosofinen kysymys kasvattajille.  Äitinä ja kasvattajana toivoisin omista lähtökohdistani käsin pystyväni välittämään vähän ihmisyyttä, johon sisältyy vastuu perheestä ja yhteisöstä. Jos on vain ”mä”, on jotain mennyt pieleen.

SirpaOkulovSirpa Okulov

kasvatusasiain koordinaattori

Suomen ortodoksinen kirkko

Jätä kommentti

*