Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Kuoleman kanssa kasvokkain

”Se tunne, kun puhelinlankojen toisessa päässä soittaja ilmoittaa rakkaimman ihmisen äkillisestä kuolemasta; se ei poistu mielestä koskaan. Se on painettu syvälle rintasyövereihin. Lamaantuminen, totaalinen tuska, epäusko, kieltäminen, syyttäminen ja syyllistäminen. Kuolema on aikaansaanut tunteiden tsunamin, jonka kesto on arvaamaton. Tsunami on pyyhkäissyt täydellä voimalla koko kehon läpi, jäljellä on täydellinen voimattomuus.

Unenomaisia mielikuvia kimpoilee ajasta jolloin myrsky raivosi kuoleman sanoman myötä sisällä. Muistinko syödä päiväkausiin? Milloin nukuin? Kävikö joku kysymässä kuulumisia? Kukkia ainakin on ilmaantunut. Muistan hatarasti halauksen, joka pysäytti ja antoi hetkeksi uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Senkin muistan sieltä sumun sekaisesta ajasta, kuinka ystävä jaksoi kuunnella kerta toisensa jälkeen saman tarinan. Saman puhelinsoiton. Saman ambulanssin vihellyksen. Saman kohtaamisen kuoleman kanssa. Kasvokkain.

Sumeimmista hetkistä päällimmäisenä nousevat mieleen kohtaamiset ihmisten kanssa, erityisesti ne kohtaamiset jotka koskettivat sydäntä, lohduttivat, kuuntelivat. Sanoja ei aina tarvittu, riitti, kun sai olla ja tiesi, että toinen on vierellä. Riitti, kun sai kuulla ja tuntea, että vahvemmat käsivarret kantavat sekä minua että rakkaimpaani.”

Hiljaisuus valtaa huoneen. Kaivan laatikostani tulitikut, sytytämme yhdessä kynttilän palamaan. Sanoja ei tarvita. On vain hiljaisuus, kynttilän liekki ja lämpö. Katselemme lepattavaa liekkiä. Sydämessä muisto rakkaasta, yhdessä eletystä ja jaetusta. Halaamme, nostat takin kaulukset ylös ja jatkat matkaasi kohti pyhäinpäivän kirkkomaata. Tsunami on laantunut hennoksi tuulen vireeksi. Välillä se jopa hyväilee kasvoja, ikään kuin antaen lupauksen ja toivon tyynemmästä huomisesta.

 

Hanna Kytölä

diakoni Joroisten seurakunnasta

 

Kommentit

  • Ari Niemeläinen

    Sain puhelun äidiltä tasan 20 vuotta sitten. Isä kuoli yllättäen juuri vietettyämme molempien vanhempiemme 70-vuotis juhlia. Vedet valuivat silmistä vuolaasti ajellessani äitiä lohduttamaan kotikylälle. Taisivat olla ensimmäiset itkut sitten lapsuusajan? Viimeisen viiden vuoden aikana olen oppinut ”vetistelemään” enemmänkin, usein ilosta. Suruakin on riittänyt ja riittänee jatkossakin. En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan, lauloi Juice. Joskus se helpottaa, pyhäinpäivänä saa vetistellä luvan kanssa – miehetkin!

  • Unelma

    Syvältä koskettava, omakohtaisesti koettu kirjoitus! Se ymmärtää, ken henkilökohtaisesti on käynyt läpi rakkaansa menetyksen.

Jätä kommentti

*