Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Leirituulet puhaltaa

Kahdeksan päivän rippileirin jälkeinen pyykinpesun teemapäivä vol 2: Vaatepyykki. Uusi pesukoneeni aiheeseen vihkiytyneenä valitsee merkitsevästi pesuajaksi 3:16. Eivätpä ripariviikon aikaiset opetukset pääse unohtumaan.

On olemassa hämmentävä aika ennen rippileiriä, ja muitakin leirejä, sekä aika leirin jälkeen. Ennen leiriä valmistaudut apinanraivolla ahtaen auton täyteen mitä merkillisempiä tarvikkeita, ja jos tilaa jää, otat myös omat tavarasi mukaan. Jos olet nero eikä leirikeskus sijaitse kovin kaukana, kiikutat osan kamppeista sinne jo edellisenä päivänä. Ja kuinka ollakaan, pian koittaa se päivä, kun sullot nämä samat kapistukset takaisin liian pieneen autoosi ja purat ne seurakuntatalolla takaisin hyllyille – ja kotona enimmäkseen pyykkikoneeseen. Leiri on näiden aikojen väliin putoava dynaaminen palanen, joka kalenterin mukaan myös kuluttaa päiviä. Itse en tätä jostain syystä älyä, kun luulen pitkältäkin leiriltä palatessani olevani edelleen samassa ajankohdassa menossa. Väsymys kropassa muistuttaa kuitenkin siitä, että aikaa lähtöpäivästä on jo kulunut.

Aaltojen leppoisaa liplatusta laituria vasten, herkullista emäntien tekemää ruokaa valmiista pöydästä, mieleenpainuvia iltanuotioita ja unohtumattomia elämyksiä uusien ja vanhojen kavereiden kanssa. Isosten pitämät iltaohjelmat ovat usein niitä parhaita leirimuistoja. (Joskin näin työntekijän näkökulmasta iki-ihanat mutta iänikuiset ponileikit ja Tuu mun vaimoksein aiheuttavat lähinnä posttraumaattista oirehdintaa.) Niin ikään leiripöhössä pöljille jutuille nauraminen sekä leirin ulkopuolisten henkilöiden näkökulmasta niin oudot sisäpiirivitsit ovat leirielämän suola.

Leirit ovat kaikkea tätä ja enemmänkin, mutta kolikolla on myös varjoisampi kääntöpuolensa. Leirit eivät sovi kaikille vieraassa paikassa ja seurassa yöpymisen tai leirikeskuksen huonon sisäilman vuoksi. Leirit ovat kalliita järjestää leiripäivärahoineen, yövalvojineen, kesätyöntekijöineen, ruokakustannuksineen, materiaaleineen, leirikeskusten ylläpitoineen… Leirityöntekijöille leirinpito on yksilöstä riippuen enemmän tai vähemmän raskasta – vaikka usein myös hyvin rakasta – puuhaa. Sijaisten puutteessa vähillä henkilöstöresursseilla ei parane sairastua juuri leirin kynnyksellä tai sen aikana. Toisaalta ainakin itseäni painaa suuresti vastuu toisten ihmisten jälkikasvusta. Olenkin joskus vanhempainillassa antanut vanhemmille reilusti mahdollisuuden olla jättämättä lapsiaan tällaisen turvallisuusvastaavan käsiin. En sitten tiedä, mitä kertoo vanhempien arviointikyvystä se, ettei kukaan ole vielä kieltänyt lastaan/nuortaan osallistumasta leirille.

Olisihan tässä vaihtoehto säästämiseen: Lopetetaan leirityö. Etenkin jos työajaton työ muuttuu työajalliseksi. Mutta mistä lopulta säästetään, jos säästetään leirityöstä. Leirityö on jo itsessään vaikuttava työmuoto, joka luo upeat puitteet toteuttaa muitakin menetelmiä, joissa kirjaimellisesti ”vain Taivas on rajana”. Seurakunnan leirien suosio vetää vuosittain mukaan myös kirkkoon kuulumattomia lapsia/nuoria. Leirit takaavat jatkumoa lapsuudesta aikuisuuteen, leiriläisestä isosen ja ohjaajan rooliin. Unohtaa ei sovi myöskään aikuisille suunnattuja leirejä.

Miten kirkon ja paikallisseurakuntien taloudellinen tilanne sitten kehittyykään, toivon leirituulten edelleen puhaltavan seurakunnissa. Leirityöhön panostaminen on koko seurakunnan yhteinen tehtävä, jossa ovat mukana kaikki työalat niin kasvatuksen ja diakonian kuin kiinteistönhoidon puoleltakin. Raskastakin jaksaa rakastaa, kun on hyvät puitteet, missä toimia. Vastuu suotuisista leirituulista ja säästä onkin sitten ”Korkeemmas’ käres’ ”.

 

 

Nina Heide
vt. nuorisotyönohjaaja
Lapinlahden seurakunta

Jätä kommentti

*