Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Osallisuus – mahdollisuus vai velvollisuus?

Osallisuudesta puhutaan nyt paljon ja monella tavoin. Yleensä sillä tarkoitetaan kokemusta kuulumisesta yhteisöön ja mahdollisuutta olla mukana itselle merkityksellisissä asioissa. Tällöin osallisuus tukee hyvää ja mielekästä elämää. Viime aikoina osallisuudesta on alettu puhua myös velvoitteena, johon liittyy kontrollia ja syyllistämistä. Kansalaisen kuuluu olla aktiivinen ja osallistua, jotta olisi oikeutettu toimeentuloon tai palveluihin. Heikoimmassa asemassa olevalle tämä saattaa tuntua mahdollisuuden sijaan lisätaakalta kaiken muun elämisen raskauden päälle.

Myös kirkossa osallisuuspuhe on voimistunut 2000-luvulta alkaen, jolloin alettiin korostaa kirkon yhteisöllistä olemusta. Kirkossa osallisuus nähdään yhteytenä kirkon pyhiin asioihin, yhteytenä toisiin kristittyihin ja osallisuutena kaikesta kirkon tarjoamasta hyvästä.  Osallisuuden kokemukset vahvistavat kirkon jäsenen kiinnittymistä seurakuntayhteisöön, mikä usein lisää myös osallistumista ja aktiivisuutta.

Yhteisöllisyyden ja osallisuuden korostuksista huolimatta näyttää siltä, etteivät perinteiset tapahtumat tai säännöllinen ryhmätoiminta enää kokoa ihmisiä samalla tavoin kuin ennen.  Kirkon viime vuosien tilastojen perusteella on havaittu, että kokoavan toiminnan sijaan ihmiset etsivät uudenlaisia yhteen tulemisen tapoja. Ne saattavat olla ihmisten omasta kiinnostuksesta nousevia pienryhmiä, vapaamuotoista yhteen tulemista tai nopeasti ideoituja hyvän tekemisen tapahtumia.

Kävele naiselle ammatti-tempaus kutsuu liikunnallisia ihmisiä yhteen. Ruokakassin jonottamisen sijaan aletaan valmistaa ateriaa ja syödä yhdessä. Torille tai kirkkopuistoon kokoonnutaan viettämään hiljaisuuden iltahetki.

Monet haluavat olla itse suunnittelemassa ja tekemässä, kantamassa vastuuta ja palvelemassa toisia. Yhdessä tehden yhteisön elämä rikastuu ja monipuolistuu. On kuitenkin tärkeä muistaa, ettei aktiivisuudesta saa tulla velvollisuutta. On myös niitä, jotka eivät juuri nyt jaksa tai halua. Elämäntilanne voi olla raskas, sairaus tai suru painaa ja arjen kiireet vievät mennessään. Silloin on hyvä, että seurakunta tarjoaa mahdollisuuden myös olemiseen, joka ei vaadi mitään. Että voi tulla palveltavaksi, että saa vain olla ja hetken hengähtää.

Parhaimmillaan osallisuuden kokemus toteutuu silloin, kun ihmisellä on tilaa etsiä oma paikkansa, kokea yhteyttä toisiin ja yhteisiin merkityksiin. Vaikuttaminen, toimintaan osallistuminen tai vastuun kantaminen koetaan usein palkitsevana ja elämäämme merkityksiä antavana. Kuitenkin aivan yhtä arvokas on se kirkon jäsen, jolle tällä hetkellä riittää tieto siitä, että kirkon ovat hänelle avoinna, vaikka ei juuri nyt sisään astuisikaan.

Päivi Thitz, Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori, Pieksämäki

Jätä kommentti

*