Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Rakkaus on teko

Istun seurapenkillä isojen puitten varjostamalla vanhalla hautausmaalla. Katson miten lapset leikkivät hautojen ympärillä, joku lepää nurmikolla sankarihaudan edessä ja lukuisat muut seuravieraat istuvat kanssani samanlaisilla penkeillä, nurmikolla ja sankarihaudan kivireunusten päällä. Mieleen painuva kuva on mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen. Olen täällä, tässä paikassa levollisin mielin: juuri näin, tässä ajassa ja elämässä.

Pariviikkoa sitten vietetyt herättäjäjuhlat Nilsiässä olivat monella tavalla mieleenpainuvat. Ei pelkästään seura-alueen vuoksi vaan myös siksi, että ensimmäistä kertaa juhlilla omaan aikaamme liittyvät uhkakuvat  olivat näkyvästi läsnä ja uutisissa kuulemamme asiat konkretisoituvat silmien eteen seurakentälle kävellessä. Näkymä kadun varrella oli yllättävä ja hämmentävä. Osallistujien turvaksi siirretyt järeät kulkuesteet: traktorit, kontit ja kuorma-autot puhuivat omaa kieltään aikamme turvallisuus-tilanteesta ja juhla-alueen sisääntuloporteilla pyydettiin varautumaan turvatarkastuksiin.  Koska olen valkoihoinen vanhempi naishenkilö kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ketään ei kiinnostanut minun isohko käsilaukkuni ja kassini ja voin liikkua vapaasti herättämättä sen enempää huomiota. Jäin kuitenkin miettimään, miten minuun olisi suhtauduttu, jos olisin ollut eri värinen, eri tavalla pukeutunut, eri kielinen ja kasvonpiirteiltäni eksoottisempi?

Millainen mielikuva meillä on toisista ihmisistä? Erityisesti millainen mielikuva meillä on suomalaisista, kristityistä ja kristillisyydestä? Onko meillä sellainen mielikuva, että kristitty on suomalainen, luterilainen, valkoihoinen, mieluiten eteläpohjanmaalta, keski-ikää lähestyvä mies – se, joka on tulossa ja menossa … tulossa talvisodasta ja menossa takasin …  (Teksti on lainaus keräämästäni kristillistä kasvatusta tarkastelevasta tutkimusaineistosta). Ja mitä sitten, jos olemme tuon mielikuvamme vankeja? Mitä siitä seuraa? Jos jäämme kiinni omiin mielikuviimme ja ajatuksiimme siitä, millainen on suomalainen, millainen on kristitty, millainen on luterilainen? Jos uskomme omiin mielikuviimme ennemmin kuin tosiasioihin? Jos toisin ajatteleva, toisin tekevä, toisen näköinen ihminen on enemmän uhka kuin lähimmäinen ja kumppani?  Sen sijaan, että erilaisuus, toisin ajatteleminen, toisin toiminen ja moniäänisyys voisivat olla rikkautta ja nähtäisiin mahdollisuuksina.

Kun seurapenkillä istuessani kuuntelin puheita, otin juhlilta mukaani erityisesti kaksi ajatusta: Kristillisyys tulee elää todeksi tässä ajassa ja paikassa sekä yksittäisen seurapuhujan toteamuksen siitä, että rakkaus on aina teko! Ihonväristä, hiustenväristä, kasvojen piirteistä, ajattelutavasta huolimatta jokainen ihminen on sidottu aikaan. Ihminen elää ajassa ja paikassa, arki ja juhla ovat tässä ja nyt, kohtaamiset ja vuorovaikutus tapahtuvat ihmisten kesken, tämän puoleisessa todellisuudessa. Tämänpuoleisessa maailmassa on elämämme, arkemme ja todellisuutemme. Rakkaus on teko, joka asettaa meidät toisen ihmisen vierelle ja puolelle, jopa silloin kun sen ihmisen vierelle tai puolelle asettuminen on vierasta, outoa, ahdistavaa ja pelottavaakin. Rakkaus ei käännä selkäänsä eikä rajaa ulkopuolelle – se ottaa riskejä ja suostuu vuorovaikutukseen ja kumppanuuteen silloinkin kun ympärillemme rakennetaan turvallisuuden nimissä erilaisia suojamuureja.

En halua vähätellä enkä kieltää todellisia vaaroja ja mahdollisia uhkia ympärillämme, mutta en myöskään halua kritiikittä niellä kaikkea sitä, miten erilaisia ratkaisuja ja toimintamalleja perustellaan. Puheella luodaan todellisuutta ja toimintamalleja – todellisuus ympärillämme on aina sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta rakentunutta ja ihmisten tekemien valintojen ja toiminnan seurausta. Juuri siksi ja siitä syystä rakkaus on teko myös tässä kontekstissa.

Tiina Häkkinen, Diakonia-ammattikorkeakoulu

Jätä kommentti

*