Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Ylös ja alas

kuva S. Mitsman

Heinäkuun lopulla minulla oli mahdollisuus käydä jälleen Kreikassa. Tuolla matkallani tein retken eräälle hyvin kauniille alueelle nimittäin Vikos rotkoille. Matka bussilla Epeioroksen alueelle Pindos vuoriston keskelle oli päätä huimaava. Näin vanhoja hevos-siltoja jotka kaareutuivat aina vuorten jyrkänteiden kohdalta kohti tuntematonta vihreää metsää. Paahtava kuumuus heinäkuun lopulla oli oma koettelemus, kun vaelsin mäkiä ylös ja alas, kohti jotakin sellaista, että silmiä piti hieraista kaksi kertaa, mitä edessäni avautui.

Tuolloin ihmisenä jouduin sille paikalle, että oli pakko tunnustaa oma pienuutensa suuren luonnon ja Luojan luoman edessä. Tuona hetkenä unohtui kaikki se mitä omaksi voimaksi voisi kutsua. Oli vain suuri tuntematon edessä. Näky oli päätä huimaava, mutta että tuohon hetkeen ja tilanteeseen pääsee pitää tehdä matkaa. Riippuen siitä mistä saakka oli lähtenyt, piti valita kulkupeli että pääsi edes lähelle tuota maailman yhtä syvintä ja leveintä rotkoa. Rotkon syvyys on 1300 metriä. Kun katselee ylhäältä alas kaiteettomia kivien reunustamia näköaloja, tulee tunne, että jostakin on otettava kiinni. Ei ole mistä ottaa, muuta kuin on otettava muutama askel taaksepäin, jotta voisi tuntea olonsa hiukan turvallisemmaksi.

Tajusin sen, että elämässämme tulee aikoja, jolloin suuret mahtavat maisemat voivat avautua edessämme. Silloin voi tuntea kiitollisuutta, että näin on. Mutta tulee myös aikoja, jolloin rotkon syvyys voi pelottaa, kun ei voi kunnolla erottaa missä saakka sen pohja on. Jos ei ole mitään, mistä pitää kiinni silloin kun seisoo tuntemattoman rotkon edessä, se voi teettää juuri sen, että ei uskalla katsoa tuota suurta ja tuntematonta tai tuntee vain pelkoa.  Psalmissa 23 luvataan, että Herra on minun Paimeneni, ei minulta mitään puutu. Eikä minun tarvitse pelätä mitään. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, Sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.

Tuona hetkenä, en tiennyt minkä rotkon reunalla seisoisin muutaman viikon kuluttua, mutta on sen syvyys kuinka syvä tahansa -verrataampa sitä vaikka maailman leveimpään tai syvimpään rotkoon, on jokatapauksessa turvallista tietää, että Herra on minun ja sinun paimen. Hän näkee mutta antaa myös enkeleilleen käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi.

Joskus on hyvä päästä näkemään, näitä maailman mahtavuuksia mitä niitä ikinä onkaan, mutta kuitenkin suurin maailman ihmeistä olemme me ihmiset. Se kuinka meidät on luotu ja millaisiksi. Arvokkaiksi Jumalan helmiksi.

Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta,
minne voisin paeta sinun edestäsi?
Vaikka nousisin taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi.
Vaikka sanoisin: ”Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Minä olen suuri ihme ja kiitän sinua siitä, psalmi 139.

Siunattua alkavaa syksyä sinulle ystäväni.

 

 

Sami Mitsman

diakoniatyöntekijä

Männistön seurakunta

Jätä kommentti

*