Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Seitsemän jättiläistä

Nyt jos koskaan on oiva tilaisuus tutustua kuopiolaiseen nykytaiteeseen. Kuopion taidemuseossa on tammikuun loppuun 2017 saakka esillä seitsemän Kuopion Kuvataiteilijat ry. Ars Liberan jäsenen teoksia. Näyttelyn on kuratoinut kuvanveistäjä Villu Jaanisoo, joka on antanut tilaa taiteilijoiden yksilöllisyydelle. Teokset ja tekniikat ovat erilaisia, mutta niistä löytyy myös samoja piirteitä: ihmisyys, ihmisen ja luonnon/luonnottomuuden suhde ja muistot. Teosten nimet ohjaavat ajatusta, mutta ei ole yhtä oikeaa tapaa tulkita ja kokea teoksia.

jattilaiset-2

Sami Korkiakoski: Dreaming of You, 2015, akryyli ja öljyväri kankaalle; Prinsessa I-III, 2015, akryyli, öljyväri ja spray kankaalle.

Näyttelyyn saapuessa ensimmäinen kohtaaminen on suurikokoisten Sami Korkiakosken maalausten ääressä. Taiteilja on pelkistänyt ilmaisuaan vuosien varrella siten, että uusimmissa töissä intohimo viivaan ja sen luonteen tutkimiseen on noussut pääosaan. Tekniikka liikkuu urbaanin katutaiteen ja kuvataiteen rajapinnoilla. Teosten koko ja tekniikka tekevät maalaamisesta hyvin fyysistä, joka näkyy myös lopputuloksessa. Koko vaikuttaa myös katsomiskokemukseen. Lähellä seisoessa ei näe kuin siveltimenvetoja. Nähdäkseen kokonaisuuden, tulee astua kauemmas. Fyysisyys tarttuu näin myös katsojaan. Mustavalkoinen Dreaming of you saa rinnalleen kolmiosaisen Prinsessa-sarjan. Maalausten romanttiset nimet ovat kutkuttavasti ristiriidassa hieman psykedeelisen muotokielen kanssa.

Tiina Tanskanen vie katsojansa metsään. Neliönmuotoiset kuvat on otettu neulanreikäkameralla, joka tekee lopputuloksesta salaperäisen. Tässä aika on valttia, sillä neulanreikäkamera ei paljasta kuvan lopputulosta kuin vasta kuvien kehittämisen jälkeen. Ihailtava tekniikka, ja yksi vanhimmista kameramalleista. Välineenä voi yksinkertaisimmillaan olla tavallinen, valotiivis pahvilaatikko. Neulanreikäkamera säilyttää valokuvaamisessa käsityömäisen tunnun. Kuvaaminen kestää pelkkää räpsäisyä kauemmin, jolloin myös kuvaaja itse voi kokea kuvattavan elämyksen.

jattilaiset-3

Tiina Tanskanen: yksityiskohta valokuvasarjasta Metsänpeitto I-III, 2016, neulanreikävalokuva, dipondille pohjustettu pigmenttivedos.

Metsänpeitto-sarjassaan Tanskanen pohtii omaa suhdettaan metsään. Se on hänelle etäinen, vaikka metsällä on edelleen voimakas merkitys suomalaisessa kulttuurissa ja kansanperinteessä. Kuvista on hyvin tunnistettavissa suomalainen metsämaisema, vaikka neulanreikäkameran tekniikka on antanut niille hieman satumaisen tunnelman. Pitkillä valotusajoilla kuvien sattumat kasvavat, sillä koskaan ei voi tietää etukäteen esimerkiksi tuulen muuttumista puiden oksissa tai kuvaan lentävää lintua.

jattilaiset-4

Johanna Väisänen: Natura Morta in movimento, 2016, mediainstallaatio.

Johanna Väisäsen mediainstallaatio varastaa huomion. Näyttelytilaan on tuotu aito Austin Minin ruostunut runko, jonka perässä on peräkärry, jossa on puu. Autoon saa astua sisälle, jolloin museovieras voi kokea ajelevansa Italian maaseudulla Mazzano Romanosta Trevingnanoon italialassävelten siivittäminä. Ensivaikutelma kuulostaa kauniilta. Installaation nimi Natura Morta in movimento, vapaasti suomennettuna asetelma liikkeellä, on kuitenkin rujo kuvaus kauneuden etsimisestä. Peräkärryn puu on koottu kylmistä metalliputkista ilman vihjettäkään luonnon värikkyydestä, elämästä ja vihreydestä. Löytyykö automatkalla Väisäsen etsimät koti, onni ja kauneus?

jattilaiset-7

Ulla-Mari Lindström: yksityiskohta teoksesta Hybridiherbaario 1, 2016, kasvieläinhybridit.

Ulla-Mari Lindström on tukeutunut luontoteemaan Hybridiherbaariossaan. Kuopiolaisille (ja matkalaisille) Lindströmin teokset ovat tuttuja kenties rautatieaseman käytävältä, jossa valkoisia laattaseiniä koristaa Syvyyksissä-valokuvasarja. Taidemuseon näyttelyyn on kuitenkin koottu joukko kasvien ja eläinten risteymiä. Esittelytekstissään Lindström yhdistää luonnontieteellisen ja taiteellisen näkökulman luonnontaiteelliseksi näkökulmaksi: ”Risteytyminen, hybridisaatio tai sekoittuminen ei ole vain sattuman tuottama evolutiivinen luonnonoikku, vaan myös kulttuurievoluution perusta. Kyky yhdistellä, sekoittaa ja hämmentää on parhaimmillaan luovuutta ja innovaatioita, pahimmillaan sotkua.”

jattilaiset-5

Antti Immonen: Terminaattorit on luotu kiikkumaan, ihmisiä ei ole luotu, 2016, ruostumaton teräs, alumiini, teräs, sähkömoottori.

Antti Immonen jatkaa hybridiajatuksia ihmisen ja koneen välillä. Tilaan on tuotu teoksia, jotka liikkuvat tasaisesti itsestään. Kiikkulauta, saippuakuplia, pyörivää liikettä. Tasainen rytmi rauhoittaa. Immonen tarkastelee töissään mm. ihmisluonteen tapaa kopioida, lainata ja varastaa. Terminaattorit on luotu kiikkumaan, ihmisiä ei ole luotu -teos laittaa miettimään. Kun pohtii kiikkumista ja katsoo teoksen liikettä, se toistuu samanlaisena. Terminaattorit on luotu ja ohjelmoitu tiettyä tehtävää varten. Ihmisiä ei ole luotu -lause jättää paljon arvailujen varaan. Ei ole luotuja mihin? Kiikkumaan? Vai ihmisiä ei ole ylipäänsä luotu – ihminen on kehittynyt (kopioimalla, lainaamalla ja varastamalla?). Terminaattorin vastapuolella kiikkuu suurikokoinen, kevyen näköinen sudenkorennon siipi. Kiikkuuko terminaattorin vastapäätä kuitenkin ihmisyys? Kevyt ja hauras kuin sudenkorennon siipi. Kaikelle ei aina tarvitse löytää selvää vastausta. Näin taide kutkuttaa mielessä pitkään.

jattilaiset-6

Seppo Kääriäinen: Hetkiä ihmisyydestä, teoksia vuosilta 2004-2016, maalausinstallaatio.

Ihmisyyttä pohtii myös Seppo Kääriäinen teossarjassaan Hetkiä ihmisyydestä. Pitkän linjan kuvataiteilija rakastaa värejä. Auringonkeltaiset maalaukset hehkuvat lämpöä. Ajoittain tunnelmaa maustaa kuitenkin taustalta kuuluva vesisade. Kokonaisuutena maalausinstallaatio oli vaikuttava. Harmaan iltapäivän pimeydestä astuminen värikylpyyn piristi mieltä. En itse niinkään välittänyt yksittäisistä teoksista, sillä mielestäni osa teosten voimakkaasta väritunnelmasta oli ristiriidassa maalausten nimien kanssa, kuten Pelko tai Kalmankoura.

Vesisade, joka kantautui Seppo Kääriäisen maalausten äärelle oli peräisin Timo Kokon installaatiosta Momentary Appearance: Katharsis. Olin nähnyt yhden osan Momentary Appearancea Sataman Kulman makasiinirakennuksessa viime keväänä. Kävin katsomassa Seitsemän jättiläisen näyttelyn jo avajaisissa, mutta halusin palata taidemuseoon uudelleen, etenkin Kokon installaation äärelle. Täpötäydessä näyttelytilassa ei saanut kiinni siitä tunnelmasta, jonka uskoin teoksen voivan tuoda. En kuitenkaan osannut kuvitella sellasta tunneryöppyä, minkä installaatio lopulta aiheutti.

jattilaiset-1

Timo Kokko: yksi osa installaatiosta Katharsis, 2016,

Tila on pimeä. Ainut valonlähde on näyttelytilan toiselta puolelta kajastava valo ja Kokon installaation eri osien hehku. Kun astuu muovilla vuorattuun katokseen, alkaa sataa. Muovikattoon ropisee vettä, joka hehkuu UV-valossa sinisenä. Valuva vesi muodostaa kattoon kuin lehtiruoteen tai puun oksiston. Seison sateessa, kastumatta, tila on minun.

Vesi(ja lumi)sateessa on aina ollut minulle jotain erityistä. Lapsena saatoin tuijotella ilta toisensa perään ikkunasta ensilumen satamista maahan. Koulumatkoilla saatoin kävellä siten, että tihkusateessa nostin katseeni ylöspäin, jolloin vesisumu kihelmöi kasvoilla. Sade on ilmiönä paitsi kaunis myös maaginen. Se muuttaa luonnon hetkessä toisenlaiseksi. Sateessa tapahtui vuosia myöhemmin myös jotain, joka kulkee muistona mukanani läpi elämän. Teos oli nimensä veroinen:  ”Katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.”

Rohkaisen testaamaan tunteitanne Seitsemän jättiläisen parissa!

Ps. Maakuntien välistä nykytaidetta voi ”vertailla” vuodenvaihteeseen saakka Kuopion taidemuseon ja Keski-Suomen museon näyttelyissä.

Jätä kommentti

*