Puijo, Puijo, Puijo! Oi, kun alueen maisema ja vaihteleva maasto jaksavat hivellä silmiäni ja kroppaani ihan joka kerta.

Kun kymmenisen vuotta sitten kipusin suksillani ensimmäistä kertaa nousua Puijon stadionilta kohti Antikkalaa, hapotti ihan sairaasti. Kesken nousun jouduin nojailemaan sauvoihin.

Kestävyyskuntoilu on siinä suhteessa palkitsevaa, että vuosien työ palkitaan.

Tuntuu, että talvi toisensa jälkeen eka nousu tuntuu aina vaan helpommalta. Mukaan lukien Puijon lukuisat muutkin nousut.

Onneksi keulimaan ei tämä maasto päästä koskaan. Sen verran nöyränä se pitää joka kerta, vaikka tänään pääsin kellottamaan muutamassa alamäessä yli 50 kilometrin tuntivauhdin.

Lupaus joka viikkoisesta juoksulenkistäkin on pitänyt. Tosin tällä viikolla se vaati hieman sinniä lähteä matkaan kello 20 jälkeen. Nykyiässä olen pyrkinyt välttelemään kaikkea iltakahdeksan jälkeen tapahtuvaa sykkeenkohotusta. Palautuminen iltaunille vie ihan liikaa aikaa.

Vaikka edellisestä ulkona tehdystä juoksuhetkestä oli aikaa lähes pari kuukautta ja olosuhteet silloin olivat mallia rantahiekka ja +30 astetta, kulki tossu yllättävän kivasti. Vaikuttaisi, että aikaisempina viikkoina vedetyt sessiot Kuopio-hallissa ovat olleet paikallaan.

Maisemahetki Puijolla.