Ennätykset uusiksi

Minkäs sille pakkomielteiselle luonteelleen mahtaa.

Jos pakkomielle tarjoaa huikean ikimuistoisia elämyksiä ja tunteita, ei vahingoita ketään, ei aiheuta harmia kenellekään, niin kai sen parissa voi aikuinen nainen puuhastella vielä ainakin tämän vuoden.

Pakkomielle hinkata omaa puolimaratonaikani ainakin vielä kerran uusiksi.

Liikunta on ollut minua varten aina. Sille on aina löytynyt aika ja paikka. Liikunta tekee minut onnelliseksi. Jaksaisin jauhaa liikunnan ilosta tuntikausia. Liikuntaa lähes kaikissa muodoissa minulle kiitos.

Kun liikunnan lisäksi elämän yhtälöön lisätään lapset, mies, työ, koti ja muut läheiset, on jostakin luovuttava. Liikunnan osalta se on minulle tarkoittanut, että kaikkea mahdollista ei vaan voi harrastaa. Äitinä en voi olla vapaa-ajallani vain omien harrastuksieni parissa. Niinpä liikunnassani pääpaino on toistaiseksi siirtynyt helppoihin ja suoraan kotiovelta alkaviin lajeihin. Kesällä juoksua, talvella hiihtoa.

Numerolapun olen iskenyt rintaani jo useana talvena. Omia talven hiihtoja on kummasti piristänyt takaraivossa jyskyttävä päivämäärä pitkän matkan massahiihdoista.

En tiedä, miksi olen juoksun osalta yhtä epäonnistunutta täysmaraton-kokeilua lukuun ottamatta vältellyt kisoja. Koska oikeasti rakastan aikoja ja vertailuja. Rakastan kisaamista, sitä tunnetta, kun saa kiinni edellämenevän ja pyrähtää karkuun, tai karkaa firman höntsäjalkapalloturnauksessa vastustajalta karkuun.

Viime keväänä se kuitenkin nousi pintaan. Houkutus kellottaa oma aikani puolimaratonilla. Jälkikäteen voin vain muistella, kuinka tuo houkutus toi ihanasti rytmiä kesän juoksulenkeille.

Alun perin se piti toteuttaa yhden kisan taktiikalla. Yhdistetty kaupunkiloma ja 210975metrin rypistys Brysselissä. Tavoitteena oli se perinteinen kahden tunnin alitus.

Kesän aikana aloin jänistämään. Jos en pääsekään ajan alle, mikä pettymys se olisikaan. Oli pakko ottaa testirypistys ennen lokakuuta.

Kotikisa Kuopiossa syyskuussa 2014 oli ensimmäinen puolimaratonini. Lähtöviivalla jännitti. Jännitti, jos aika ei alitukaan.

Mutta alittuihan se, ja vieläpä reippaasti. Rauhalahdessa maalissa bruttoaikaan 1.52,10.

Kuukautta myöhemmin Brysselissä en meinannut alkuun uskoa loppuaikaani: 1.41,42.

Kuukaudessa ajasta oli lohjennut vielä kymmenen minuuttia.

Tammikuussa 2015 en voi jättää kesken tätä aikuisen naisen ihmiskoettani. Pakkomielteeni on kokeilla, kuinka paljon käyttämätöntä voimavaraa on tavallisessa 35-vuotiaassa suomalaisnaisessa. Tavoitteeni on hilata puolimaratonennätykseni aikaan, joka alkaa numeroilla 1.3 ja jotain.

Tämä blogi tulee olemaan siis matkani kohti uutta numerosarjaa.

Jätä kommentti

*