Sosiaallinen media hallitsee vahvasti miltei jokaista kirjoittavaa henkilöä.

Se on oiva tie tuoda mielipiteensä heti muille selväksi, tahi tuttujen kanssa moikkailla muuten vaan, niitä näitä.
Puhelin ei ole enää se pääkapine, siinäkin surffaa Whats App,.. pikana tietysti. Ihmisen ääni jää taustalle, siis se ÄÄNI.
Se jää harvemmin kuulluksi.

Mutta on muutakin harhaanjohtavaa.

Jos jää harvemmin käytetyksi ääni, niin profiilikuvakin kertoo toisenlaista totuutta.

Profiilikuvissa näkee paljon vaikka kissaa tahi kukkaa,ihan mitä vaan. Mutta ei oikeaa minää?

Harvoin sattuu aivan rehellinen potretti josta tuntee kirjoittajan vaikkapa tavatessa kadulla. Niinsanotun ” nimimerkin” taakse voi piiloutua jos tulee tarinaa vaikka asian vierestä.
Bloggaajille on monille nimimerkki muotoutunut jopa oikeaksi käyttönimeksikin. Ei yhtään paha juttu sekään ole.

Profiilikuvassa voi nähdä myös elämän eri vaiheitakin.

Mutta olisiko se todenmukainen kuva reilumpaa?

Kahdeksan vuotta bloggimaailmassa kirjoittavana olen syyllistynyt itsekkin näihin ” harhautuksiin”, mutta nyt vasta selffie herätti minutkin. Voe kaahistus mikä vanaha akka tuossa kuvassa on! Olen tainnut ummistaa silmät koko vanhuuden tuomilta uurteilta.

Naama on kuin pakanamaan kartta!
Mutta pakkohan se on totuus hyväksyä. Ikä on armoton. Turha tässä on kuvitella nuortuvansa, tai olevansa sitä vaikka kuinka tuntisi itsensä ” nuorekkaaksi ”. Mutta kun…

Niin, mutta kun vanhemmaksi tulee ja kuvaan aikoo, on kasvojen restaurointia tehtävä raskaamman kaavan mukaan.

Ja kuvaa ei saa ottaa kuin kilometrin päästä.

Olen tässä lähtökuopissa kohti Naantalin kylpylää, josko sieltä tulen hehkeänä ja kauniina takaisin, hmh..

Maire Kröger