Voitaisiinko jo sanoa että ainakii alakukesä on tässä? Kylymä ja runsaanlaene satteissaa? Sannoo aenakii savolaene, ja ihhaeloo nii vihreetä kaanista luontoo, no – tiällä puistoja. Nurmi rehottaa, kukat hemasoo ja Kallaves on korkeella.

Sitä se on tämä satteinen alakukesä.

(Yritän siistiä kielenkäyttöä sivistyneimmän puolelle, mutta minkäs sitä geeneilleen mahtaa?
savoo tulloo, hiljoo ja kovvoo.)

Kun on tässä tullut kierrettyä vuosikymmenien aikana näitä Kuopion asuinalueita sielläsun täällä,on niihin jopa juurtunutkinkin muutamiin, niin täytyy sanoa että se vanha sananlasku pitää paikkansa aina: siellä missä asut, siellä on sydämesi.

Tulin Kuopioon -50 luvun lopulla, se oli vähän pelottavan suuri kaupunki maalta tulleelle. Se aika oli kuitenkin selvästi nousevaa aikaa kaikinpuolin. Olin kuitenkin hirveän innostunut, ”nyt olen täällä, täällä on kaikki!” Töitä sai mistä vain kysyi, kaikki oli uutta ja lupaavaa. Asuin kaupungin aivan keskustassa, lähellä satamaa. En silloin arvannut että tulen asumaan niillä alueilla useanpaankin otteeseen, siksi siitä on tullut mieleisin paikka jossa piipahtelen vieläkin nostalgisin miettein.

Vieläkin ikävöin Saastamoisen komeaa taloa torin kulmalla, se oli suurin menetys kaupunkikuvassa, sanokoon kuka mitä tahansa.
Ei se ollut paha se Torppakaan nykySektorin takana. Siellä sain ensituttavuuteni kaupungin nuoriin. Ja entäs se Väinölänniemellä ollut Hovi, joka hävitettiin tulipalon jäljiltä, se kaunis talo? Siellä kävin opettelemassa tanhujakin … mukavia muistoja.

Miks kaikki kauniit rakennukset piti hävittää?

Vuosien kuluessa tutuksi tuli myös Niiralan kaunis omakotialue. Siellä asuivat ne onnelliset perheet omissa taloissaan jotka iltaisin hoitivat innokkaasti puutarhaansa ja arkena ja lauantaina työssä käyden.

Tutuksi tuli myös lähisaaret, ihan asuen. Jo siellä silmäni alkoi seurailla maiseman peruskuvaa kaupunkilaisen silmin.
Saaret olivat virkistäytymistä varten. Veneet veivät pääasiassa Hietasalon hiekkarannoille, mutta saivat ne muutkin saaret viikonloppuvieraita, kesälomalaisista puhumattakaan. Ja sainpa minäkin kokea mitä on nukkua itikat kaverina Soputeltassa. Sopu ainakin oli siellä nukkujilla mutta ei itikoita silloin huomannutkaan..

Kun vuodet kului, kaupunki laajeni, syntyi uusia asuinalueita. Tuli Saarijärveä, Neulamäkeä, ja sitten se Petonen. Kaikissa oli omat kasvukipunsa, murrosikänsä ja ne näkyi katukuvassa. Uusinta utta aluetta on Saaristokaupunki ja Pappilanmäki ainakin. Taitaa nousussa olla Antikkalanrinnekkin?
Kun uusi alue aina nousi, jäi taustalle muut ja saivat rauhassa olla, mielestäni ihan liiankin rauhassa. Puistot rehottaa, leikkipaikat jää vähälle huomiolle. Ovat kuin hyljätyt. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Mutta miksi hyljättyinä, epäviihtyisinä? Ei se ole kaupungin syy, vaan asujien välinpitämättömyys ympäristöä kohtaan. Roskannellaan sumeilematta, koirien jätöksiä ei korjata vaikka selvät kyltit kertoo mitä laitetaan ja minne.Asujien siisteys ulkona on lipsunut? Onko arvot muuttuneet, lähiöitten viihtyvyyttä heitetään kategoriaan ei se mulle kuulu, vai mistä se mättää?
Mielestäni kaupunki on asukkaille tehty paikka asua ja elää tässä ajassa. Itsestä riippuu, viihtyykö vai ei. Jos ei viihdy, pitäisi kai katsoa peiliin. Sieltä näkyy tekijä, asuja ja olija taustalla Kuopion kaunis maisema.

Perinteitä vaalien säilytäämme kaikki nämä. Kaikissa on ne omat ihanuudet ja kurjuutensa.
Meistä se riippuu itsestämme, viihdymmekö vai emme.