Lämpimiä pisaroita ja rännikatuja..

Eilen oli juuri sellainen päivä, että tuli tunne, on päästävä katsastamaan sataman elämää. sää näytti lupaavalle. Kuitenkin varmuuden vuoksi nappasin sateenvarjon mukaan. Laukkuun laitoin pienemmän kameran. Aioin kuvata satsin, mutta toisinpa kävi.. hmh.

Bussi vei mukavasti aivan lähelle satamaa, onneksi.

Ja annas olla, kun astuin kadulle, niin ensimmäiset pisarat tipahteli jo taivaalta. Ei auttanut muu kuin avata sateenvarjo. Harvakseltaan satoi, lämpimiä pisaroita. Ei haitannut. Kun näin purjevenerivistön, kuulin lokkien kirkunan, haistoin veden tuoksun.. niin tuntui ihan oikealle henäkuulle!

Toki halusin heti kuvata, mutta? Kamera ei halunnutkaan kuvata? Harmissani nappailin sitten kännykameralla Whatsappiin nuorisolle documenttia täällä ollaan..

Kyllä sataman vanhat rakennukset ovat ihania. Vanhoilla rakennuksilla on aina paljon kerrottavaa..sillä niillä on pitkä historia. En väsy ihailemasta niiden kulunutta kauneutta. Vanha on kaunista, niiden rakennusten säilyttämisen tärkeys on onneksi nyt oivallettu, kiitos siitä.

Kaupungissa on paljon vanhaa historiaa jokapuolella joka on historian ydin, siitä on kasvanut tämä nykyhetki.

Rännikadut. Niissä henkii se kiireettömyys jota moni kaipaa. Niitä kävelin nyt minäkin, ja muistelin aikoja ennen aikaa -70 luvulla, aikaa jolloin asuin perheeni kanssa täällä sataman kupeessa. Kotimme oli nykyisen ravintola Satamanhelmen yläkerrassa. Oli ne aikoja… Sitä -70 lukua, jota nyt tulee muisteluina tuutintäydeltä tiedotusvälineistä.

Sateen yltyessä suunnistin makasiineihin jossa oli esillä pääkohteeni: Kuopion kuvataideseura Arttiimin kesänäyttely.
Tuli mieleen aika jolloin näyttely oli kassamagneetti matkailijoille Tullimakasiinissa, kätevästi laivojen lähtöpaikassa, ja alakerrassa vetävä ravintola. ( Se oli näyttelykesien kulta-aikaa..)

Nyt ilmassa oli sama tuntu. Vanha rakennus ja öljyvärien tuoksu, ne sopivat niin hyvin yhteen.

Sateen ropina kattoon on kuin hiljaista taustamusiikkia.

Ilokseni löysin vanhojen aikalaistenikin töitä, ja huomasin että vuosikymmenet ovat tuoneet heidän töihin vakaata osaamista.

Tuntui kuin että olisin tullut kotiin.. on se tuo taide niin syvällä minussa.

Kun sitten irrotin silmäni tovereitten töistä ja aloin kiivetä satamasta kohti kaupunkia, ohitin vehreän Snellmanninpuiston, kiipesin Taidemuseon portaat, ja olin taas taiteen äärellä.Tälläkertaa en kiertänyt näyttelysaleissa,
vaan lepuuttelin vaan jalkojani Leonardo De Vilhun videota katsellen.

Kaiken tämän jälkeen oli sielu saanut ravintoa riittävästi, ja oli aika palata kotiin..

Mukavaa keskiviikkoa ja puolta kuuta heinäkuuta!

Terv: Maire

Jätä kommentti

*