Istun bussissa. Matkustajina kansan koko kirjo. Puheensorinaa, osa livenä, osalta kännykkään puhumista. Yritän keskittyä ohikiitäviin maisemiin, olisin kuin en olisikaan tässä. Osa räplää musiikkisoitinvalikkoa mutta keskittymisvaikeutta taitaa olla sielläkin.

Joudun pakotetusti puheen sekamelskan keskelle, tahtomattani ihan. En voi sille mitään että päällimmäisenä ajatuksessani nousee ihmettely että onko suomenkieli kaventunut muutamiin sanoihin ja merkkeihin? Ja mitäkö sanoja?
En tässä niitä ryhdy toistelemaan, ne sietäisi näet ensin pestä juuriharjalla ja mäntysuovalla.
Pitkälliset keskustelut kuulen toistuvasti supistuvan yhteen sanaan oikeasti.

Räppiä kerrakseen.

Olen kuullut huhupuheita että kaunokirjoitus jäisi pois opetusaineena oppilailta. Miten lienee äidinkielen kohdalla? Jätetäänkö sekin Ö-mappiin? Miten opitaan nimenkirjoitus? Miten tehdään erilaiset hakemukset aikuisena? Onko sormenjälki se tulevaisuuden käsikirjoitus? Passissa se pätee, mutta työhakemukset?

Unohtuuko se oikea äidinkieli suppeisiin hokemiin? Vanhanaikaisena aivoni ajattelevi, että kaunis sujuva äidinkieli avaa ovia paljon laajenpaan näkemyksiin ja sisältöön. Vaikka se kahva-aivo olisikin jo ruosteen raiskaama.

Ajan virrassa ovat tavarat saaneet ruosteen pintaansa, mutta äidinkieli on pysynyt samana sata vuotta. Murteet ovat asia erikseen, niissä kysymyksetkin joskus saa arvailla, mutta vastaus niihinkin löytyy tuumauksen jälkeen.
Onko tämä nuorison suosima somekieli uusi murre, murre muitten joukossa? Olkoon niin, mutta äidinkieli kunniaan!

Maire Kröger