Olen taipuvainen kokeilemaan aina uutta. Niinpä tässä, eipä aikaakaan, muutaman kerran törmäsin mokomaan ilmiöön. Aikani pälläilessä ilmiötä, halusinkin tietää jutusta enemmän ja enemmän. Hiukan hankalaahan se on, sillä kielenä englanti on vaan hankittuna muutaman talven oppimäärä.
Mutta kun kiinnostusta riittää, niin kyllä sitä keinot keksii päästäkseen kielimuurinkin yli.
Ja onhan töllön anti englanninkieleen opettanut osansa. Kun on seurannut vaikkapa Kauniita ja rohkeita vuosikymmeniä niin kyllä puhekieltä on tarttunut senverran huiviin että ei minulta reisussa vaatteita ole päältä varastettu!

Hankalaltahan se rossaukseen tutustuminen aluksi oli, … ja on vieläkin, mutta kuten sanottu, intoa kun on niin kyllä juttu aukenee.

Idea on lyhykäisyydessään se, että kun luot n.s. tunnuksen itsestäsi,ja sen jälkeen vielä kerrot millaisia aiheita korteillesi toivot joita tulet saamaan. Niinpä ohjeitten jälkeen saat osoitteita ympäri maailmaa joille voit kortteja lähettää.. Kun kortti on vastaanotettu perillä, ja rekisteröity, saat ilmoituksen että perillä ollaan, ja näyttää kilometrit matkasta. Kun korttiin mahtuu muutama sanakin lähettäjältä niin jonkinlainen yhteyskin toimii ja terveiset näin tulee perille.

Kätevää kuin mikä. Olenkin saanut jo kortteja milloin mistäkin päin maailmaa ja kun postilla ei ole paljonkaan kannettavaa luukulleni, ( kun tuota nurmikkoakaan en omista), niin pudottelee kortteja edes sitten..?

Kun harrastaa näin ikä-ihmisenä postimerkkejäkin kuten minä, niin sekin hoituu rossauksen yhteydessä.

Lähetä postikortti, pistä se postilaatikkoon… eikös sellainen iskelmäkin soinut ” muutama kesä” sitten. Näin tehden piristät vastaanottajaa, käsialasikin parantuu. Huomasin sen itse ihan selvästi. Liiallinen naputtelu tietokoneella ei ole käsialalle kuin myrkkyä.

Postikorteillaan!
Maire Kröger