Muinaiskatsaus heinäntekoon

Liepä tänä kesänä päivitelty sadetta, sen määrää, tiheyttä, voimakkuutta yms. kyllästymiseen asti. Mielestäni ainakaan täällä meillä päin ei ole ollut koko kesänä vielä yhtään kokonaista poutapäivää. Märkyys vaivaa maita, pellot soveltuisivat riisin viljelyyn. Säilörehuntekijät tekevät palan silloin, toisen tälloin, ja menettävät koko ajan sadon laatua. Pellot eivät kestä suuria koneita ja jokainen toivoo poutajaksoa.

Kaikki hevosihmiset jännittävät kuivaheinäsadon saamista. Vaikka oman sadon pilaisikin äkillinen kohdalle sattunut ukkosrintama, toivotaan kovasti että yleisesti maassa heinä saataisiin tehtyä. Silloin ostaminen on hinnaltaan siedettävämpää tai ylipäänsä mahdollista. Omassa muistissani kauhein heinävuosi tähän asti on oma rippivuoteni 1987. Tuolloin ainoa mahdollisuus saada kuivaa heinää oli laittaa se seipäille. Heinät olivat kuusi sateista viikkoa seipäillä ja lopulta kun kuivaneet heinät päästiin korjaamaan piti kolmasosa seipäillä vettyneistä heinistä ajaa suoraan metsään. Näin ollen tuli todistetuksi että vesi pysyy seipäälläkin kun tarpeeksi sataa. Nykykesinä seivästys ei ole oikeastaan enää vaihtoehto; Emme ehdi ensin seivästämään heiniä parisen viikkoa ja sitten korjaamaan satoa hitaasti seipäiltä. Mutta minä olen kuitenkin seivästänyt heinää viimeksi 2002, että tällä vuosituhannella sentään… ”Jos sie jossain tarviit aika hyvvää heinänseivästäjjää, tässön siulle semmonen”.

Lapsuudenkesät kuluivat heinäpelloilla. Nykyinen kotipaikkani, entinen mummola/enola, koneellistui sen verran hitaasti että ensimmäiset täydet heinätyökesäni työt tehtiin hevosella. Eno ajoi haravakonetta, minä sain sitä kokeilla mutta en erityisesti innostunut haravakonekuskiksi. Kun muutama sarka oli haravoitu, pääsi hevonen aisoista syömään pellolle. Pitkät ohjat vain koneen suureen pyörään kiinni ja siinä hevonen söi valjaissaan ja odotteli seuraavaa tuuria. Miehet pystyttivät seipäitä, joka onkin koko heinänseivästyksen raskain työvaihe. Kotipaikkani pellot ovat poudalla kovia saviperäisiä maita, joten rautakankea sai iskeä kovalla voimalla jotta sai heinäseipäälle reiän tehdyksi. Jos ei pellolla ollut pikkulapsia tappien laittajiksi, kuskailtiin tappisäkkiä  ja jokainen seivästäjä piti pientä varastoa mukanaan. Kädeti piti pitää toki vapaina, joten yleensä kumikenkien varren täytettiin tapeilla. Toki eduksi oli, että varret olivat ajan tavan mukaan käännetyt tai lyhyet. Sinänsä seivästys ei liene kovin vaativaa puuhaa, mutta muutama selkeä sääntö siihen liittyy. Tappien väliin ei saa laittaa liian paljon heinää, heinää ei saa lompsia iskeä roikkumaan eri puolille seivästä vaan kulloisenkin hangollisen keskikohta pitää osua seipääseen, hattu tehdään huolella jotta vesi valuu pintaa pitkin pois ja seipään alaosa on puhdistettava kunnolla että ilma pääsee liikkumaan heinissä. Siinäpä kai tärkeimmät. Kun heinä on kohtalaisen kuivaa, työ ei ole kovin raskasta mutta vaati toki sitkeyttä koska sitä tehtiin aamusta iltaan asti. Kätevimmät luojat osasivat tehdä seipään molempikätisesti, mutta minulla pysyy hanko kädessä vain oikeakätisessä otteessa.

Kun heiniä päästiin korjaamaan, kaikki oli nopeampaa. Seipäät tyhjennettiin nopeasti hevosen suuriin heinäkärryihin. Minun tehtäväni oli kesästä toiseen polkea heinää kärryyn. Hommassa oli jännityksensä, sillä kun oli kuorman perällä polkemassa sai varoa putoamista jos hevonen vähänkin nykäisi kärryjä vaikka elukoita häätääkseen. Hevosen ajo seipäiden välillä tapahtui maasta käsin. Työhevonen seisoi paikallaan niin kauan kuin ohjat olivat maassa, mutta lähti vetämään heti kun ohjat otettiin käteen. Muistan hevoselle äänellä annetun käskyn: ”So vähä.” Sillä käskyllä hevonen veti kärryt seuraavien seipäiden kohdalle. Lopulta minä sain ohjat suuren kuorman päälle ja oli aika ajaa kuorma ladolle. Lapsuuteni hevonen oli virkku ja nuori, ja myönnän että meno oli välillä melkoista. Ladolla kärrystä avattiin peräaita ja miehet nostivat kippikärryn ylös. Hevosen piti ottaa pari hallittua askelta, ja heinäkuorma alkoi sihisten valua kärryn pohjalautoja pitkin alas. Minä opin loikkaamaan kuorman päältä suoraan kärryn etuosaan, ja kun kärry tumahti pois kippiasennosta, olin jo valmiina kärryssä. Mikäli ladolle oli oma miehitys, sain ohjakset ja pääsin heti ajamaan hevosen takaisin pellolle. Tyhjällä kärryllä hevonen otti jo sen verran vauhtia että saimme toisinaan terävää palautetta miesväeltä matkalla katkenneista seipäistä… ( jos  nyt joku mutka sitten sattui menemään vähän kiikkerästi)… Mikäli sama väki teki työt pellolla ja ladossa, minun töihini kuului heinän polkeminen latoon. Raskasta mutta palkitsevaa, sillä sittenhän heinä oli jo katon alla ja kaikki mikä sinne oli saatu, oli turvassa ja tallessa.

En ole vielä elämässäni viettänyt kesää ilman heinätöitä. Työmenetelmät ovat kehittyneet, mutta vielä koskaan kaikkea heinäsatoa ei ole laitettu meillä pyöröpaaleihin. Joskus urakoitsija on käynyt pelastamassa osan heinistä muovin alle korjuukelien lyhennyttyä odotetusta. Joudumme myös ostamaan osan heinistä, ja yleensähän ostoheinä on pyöröpaaleissa. Pienpaalit ovat kätevämpiä päivittäisissä tallihommissa, mutta laadukas heinä on hyvää toki muodossa missä tahansa. Lapsuuden irtoheinää en erityisesti kaipaa, eikä heinä kymmenenkään hevosen tarpeisiin irtona mihinkään meillä mahtuisikaan. Viimeiset reilut kymmenen seivästysvuotta kotonani tehtiin fuusioheinää; heinät seivästettiin, pudotettiin kuivana seipäiltä takaisin karhoihin ja paalattiin siitä pienpaaleihin. Tämä oli jo traktoriaikaa. Kuivuritilaakin tehtiin sen verran, että osa heinästä saatiin suoraan pienpaaliin ihan karholta. Kylläpä voi homma helpoksi mennä, sitä ajatteli ensimmäisinä kuivurivuosina.

Mutta silti. Nyt kun sitä odottaa poutaa. Kulkee heinäpellolla ja tutkii heinän joutumista, valmistelee kuivuria, seuraa kun mies huoltaa koneita… Haaveilee muutamasta peräkkäin osuvasta poutapäivästä ja on valmis raatamaan ne aamusta yöhön asti kun vain saisi hyvää heinää katon alle talveksi… Vastaa kaikille jotka yrittävät sopia jotain menoja että ”en tiedä voidaanko me silloin tulla/mennä, riippuu siitä milloin pääsee heinätekoon…” Niin sitä ajattelee, että miten hiivatissa maailmassa voi olla sanonta ”helppoa kuin heinänteko”. Sillä se jos joku se on ironiaa vasta!

Tsemppiä kaikille tiloille, joissa eletään samoja jännityksen hetkiä. Kuvituksena kuva heinäpellolta vuonna 1996. Silloin oli sadekesä, ja ainoa keino varmistaa hevoslaatuinen heinä oli seivästys. Se onkin elämäni toinen vuosi, kun kuivaheinä osittain märkäni seipäille seipään ympäriltä. Kuvassa on vanhin lapseni Suvi 1-vuotiaana ja omat vanhempani, eli Suvin mummo ja ukki. Aika vihreän näköistä heinää siinä nostellaan seipäille, mutta tuossa vaiheessa oletetaan vielä että säät käyvät suotuisiksi ja kaikki saadaan talteen.

Kommentit

  • plokkariukki

    Minnalle on ihan pakko kommentoida, että tosiaankin heinänteko, jos se on helppoa kuten sanotaan, siinäkin voi kehittyä huimasti. Korjattiin joskus 60-luvulla Suonenjoella heiniä seipäiltä traktoripelissä ja siitä suuren ladon vierestä aluksi kuormaan mahdutettiin noin 30 seipäällistä. Korjuumatkan jatkuttua useaksi kilometriksi kuormatkin kasvoivat. Jos en väärin muista niin lopulta yli 100 seipäällistä kärriin mahdutettiin, mutta puolet siitä taisi jäädä jo ladon ovien ulkopuolelle sisään peruutettaessa. Oli muuten lystiä kiikkua kuorman päällä paluumatkalla ladolle, jos köyttä ei olisi vedetty lastin yli, eihän siellä olisi pysynyt naapurin Erkkikään.

    • Minna Jauhiainen

      Totta! Kehitystä kyllä tapahtuu. Omassakin elämässäni on jo kuljettu hevoskärryjen ajasta traktorinkärryaikaan, ja nykyään vieläpä noukinvaunuaikaan siten että paalaamme pienpaalit vasta ladon ovella suoraan noukinvaunusta. Nuo mahtikuormat ovat varmasti olleet aikamoinen näky ajomatkoilla. Eipä nykyisin taidettaisi päästää lapsia enää tuollaisten kuormien päälle, mutta ei se silloin ennen ollut niin tarkkaa.

Kommentointi on suljettu.