Serkkuilua

Rentoutumaan lähtenyt äiti jännittää tamman varsomista.

Äiti lähti rentoutumaan. Näitähän tarinoita olemme kuulleet, eikä tämä minun nyt kertomani taida tehdä poikkeusta kertomusten yleiseen linjaan. Äiti lähti reissulle ja takaisin tultuaan totesi, että kukaan ei ole korvaamaton, paitsi äiti. No, kaikki meni näin…

Meillä on äidin suvun puolelta tiivis serkkuyhteisö. Suvun keskimmäiset serkut muodostuvat kolmesta sisarusparista, ikähaitarilla 32 – 54. Lisäksi tähän porukkaan kuuluu yksi serkku näiden sisarusparien ulkopuolelta sekä yksi toisen polven aikuinen serkku. Tämä serkkujoukko tapaa kerran vuodessa, alkukesästä. Tähän saakka tapaaminen on useimmiten osunut samaan viikonloppuun toukokuun lopulla jona Vieremän ravikausi alkaa. Näin ollen olen tullut serkkukokoukseen yleensä perjantain ja lauantain välisenä yönä. Tällä kertaa serkkuiluviikonlopuksi valikoitui kuitenkin viime viikonloppu, jolloin muuten ajettiin perinteikäs suurkilpailu Killerin Eliitti Jyväskylässä. Serkkukokouksemme pitopaikka on vaihdellut vuosien varrella, mutta liekö joukkomme väistämätön (kuitenkin varsin huomaamaton) ikääntyminen aiheuttanut sen että olemme pikkuhiljaa unohtaneet kaikkein alkeellisimmat ja seikkailullisemmat majoitukset. Tällä kertaa kokouspaikka oli Riihivuoren laskettelukeskus Muuramessa. Suuntasin paikalle Kuopion serkkuni kanssa yhdessä jo hyvissä ajoin perjantai-iltana. Hulppea hirsimökki oli täysin varusteltu astianpesukoneineen ja televisioineen. Luonnollisesti koko viikonlopun käytetyin paikka oli tosin mökin alkeellisin kohta; puinen terassipöytä pitkine puupenkkeineen. Sen äärellä kokoustimme sunnuntai-iltapäivään asti, nautimme herkkuja ja sopivasti virvokkeita. Toisen polven aikuinen serkku, mikä määritelmä rakkaalle ystävälle muuten, ei päässyt tällä kertaa remmiimme mukaan mutta  osallistui porukkaan tovin Skypen kautta Yhdysvalloista asti.

Kun seitsemän naista päivittää kuulumisiaan vuoden ajalta ja vaihtaa mielipiteitään, ei hiljaisia hetkiä tunneta. Nauru raikui Riihivuoren kauniissa maisemassa auringonnousuun asti molempina öinä, ja alkoi taas aamukahvin keitolla viimeistään kahdeksan jälkeen uudestaan. Omaa mieltäni hiukan rassasivat noin 20 kilometrin päässä ajetut kiinnostavat 76 -ravit iltajuhlineen, mutta serkkuseura sentään vei voiton. Seurasin raveja lauantaina iPadilta, ja sainpä välillä jännityskavereita serkuistani ruudun ääreen. Lauantai-iltana jätin puhelimen laturiin enkä kuullut sen piippailuja. Kun sitten aamuyöllä tulin nukkumaan, ilmoitti puhelin suu pyöreänä: 7 lukematonta viestiä.

Puolisoni oli tullut kipeäksi. Hän oli alilämpöinen, tärisi peiton alla ja kärsi vatsa- ja nivelkivuista. Tauti oli iskenyt heti lauantaiaamuna. Ymmärrän ettei ole herkkua koettaa pyörittää kolmen lapsen, kymmenen hevosen, koiran ja kolmen kissan taloutta yksin silloin, kun ei oikeastaan jaksaisi edes kättään nostaa. Lisämaustetta palettiin toi siitostamman vienti siittolaan, mutta onneksi tuo kyyti hoitui ystäväni toimesta eikä mieheni joutunut pakkaamaan hevosta ja lapsia kyytiin ja ajamaan reissua lauantaina. Kaiken kaikkiaan koko viikonloppu oli ollut puolisolleni varsinaista selviytymistaistelua. Kun saavuin sunnuntaina kotiin, mönki mieheni peiton alle ja pysyi siellä keskiviikkoiltaan asti. Sen verran lujille potilas oli joutunut viikonloppuna. No, entä äiti? Äiti valvoi viikonlopun yöt, serkkujen seurassa ei vaan malta mennä nukkumaan ajoissa… Onneksi reissusta jäi kuitenkin fyysisen väsymyksen kaveriksi reilusti psyykkistä virkeyttä ja naurusta kipeät vatsalihakset. Näinpä ollen äiti täytti kaurakärryn (puoliso oli tyhjentänyt sen viimeiseen jyvään), otti vastuun hevosista ja lapsista, istutti koiran ylös kaivamat ja pihalaatoitukselle lentäneet kesäkukat takaisin penkkiin, teki lapsille lämmintä ruokaa ja ajatteli…

… EIhän täältä mihinkään voi lähteä. Mutta silti välillä on hyvä lähteä. Ja lopulta, kaikkihan oli ihan hyvin, vaikka ehkä hiukan ihanasti rempallaan. Kuitenkin kaikki lapset ja hevoset olivat kunnossa viikonlopun jälkeen. Ja äitiä hymyilyttää, ensi vuonna kokoustaminen taitaa tuoda hiukan perusviikonloppua pitemmän reissun. Tapaaminen on vuoden päästä Rauman Poroholmassa! Enpä ole ennen Raumalla käynytkään…

Artikkelikuva on otettu kaksi vuotta sitten. Kokoustimme tuolloin Viitostuvalla Pöljällä. Istun puhelin korvalla silloisen mökin terassilla ja kuuntelen, kun mieheni selostaa miten tamman varsominen sujuu… Tuo varsa on nyt siis kaksi vuotias ja hyvinvoiva tamma, josta koko serkkujoukkomme iloitsi kovasti kuvassa meneillään olevan puhelun päätyttyä onnellisissa tunnelmissa. Sellaista on serkkuus; tuetaan toisiamme, jännitetään, iloitaan ja murehditaankin yhdessä. Huolet jaetaan toisille ja ilot kootaan kaikille. Ollaan samaa porukkaa.

Kommentit

  • Eino J.

    Värikästä se on elämä maallakin, kuten Minnan jutusta voi päätellä. Osaavia ihmisiä tarvitaan.

    Tarinoista johtuu mieleeni eräs englantilainen perhesarja, olisiko ollut Ihana toukokuu tai jotain vastaavaa …

    • Minna Jauhiainen

      Kiitos kommentista, väriä kyllä riittää! Tuon blogin kirjoittamisen jälkeen eräs ylimielinen äiti koki karun kohtalon ja sairastui itsekin. Omaa potemista hiukan vaikeutti, että samaan aikaan pienin lapsista oli kipeänä ja oksensi neljä kertaa.

  • Serkku Uu

    Tämäkin serkku/sisko on vihdoinkin lukenut blogiasi, kiitos nauruista! Jännityksellä odotan, mitä seuraavaksi julkaistaan… ;)

Jätä kommentti

*