Olin matkalla uudessa kotikaupungissani koulun toiseen toimipisteeseen, jonka sijainnista minulla ei ollut erityisen vakuuttavaa informaatiota. Koska olen allerginen paikallisliikenteen käyttämiselle, hyppäsin kaatosadetta muistuttavasta, ilman hetkellisestä kosteudesta huolimatta pyöräni selkään ja lähdin eksymään. Periaatehan se on tyhmäkin periaate.

Kun löysin oikean kadun, hylkäsin pyöräni tien varteen, koska kävellen sade tuntuu usein siedettävämmältä. Se, että hylkää pyöränsä kymmenen minuuttia ennen päivän aloitusta kahden kilometrin päähän päämäärästä, koska ei tullut tarkastaneeksi osoitetta, vähensi siedettävyyden tunnetta kuitenkin merkittävästi. Mutta onneksi hädän ollessa itseaiheutettua typeryyttä, on apukin lähellä. Hetken toikkaroinnin jälkeen törmäsin ei-ajossa olleeseen koulutaksiin, jonka kuljettaja tunnisti ei-paikallisuuteni vieden minut ystävällisesti ilman maksua perille. Loppujen lopuksi olin paikalla niinkin ajoissa, että ehdin käydä eksymässä vielä väärällä sisäänkäynnillä.

Tuntemattoman ihmisen näkemä vaiva tekee joka kerta lähtemättömän vaikutuksen. Olo on jotenkin otettu, kun joku, jonka ei tarvitsisi välittää sinusta pätkääkään, osoittaakin myötätuntoa. Hetken ylistelyn jälkeen tuntemattomien suitsuttamisesta tulee kuitenkin vähän kiittämätön olo, sillä elämässäni on ihmisiä, jotka tekevät tietoisesti palveluksia edukseni päivittäin. Joten, muistakaamme siis olla kiitollisia sekä työpaikkansa säilyttämisen vuoksi nimettömänä esiintyvälle taksikuskille että varsinkin lapsiensa toilailujen seuraamiselle omistautuneille vanhemmille.