Se tunne, kun on niin siistiä, että junan vessassakin ”siistiä”

Olin ehkä lukion toisella, kun kaverini äiti kysyi minulta mustikkakukon äärellä, mitä haluaisin tehdä isona. Silloin taisin sanoa ensimmäistä kertaa ääneen, että olisi siistiä tienata oma mustikkakukkonsa kirjoittamalla. Se, kuinka vision käytännössä toteuttaisin, oli kuitenkin aika pahasti hakusessa. Kuusi vuotta ylisuuren ylioppilaslakin päähän kiskomisen jälkeen ympyrä alkaa sulkeutua, kun tietokoneen ruudulle ilmestyneessä viestissä hojottavat sanat: HYVÄKSYTTY OPISKELEMAAN JOURNALISMIA TURUN AMMATTIKORKEAKOULUUN.

Matkallani takaisin lähtöruutuun on tullut koettua aika värikäs kavalkaadi erilaisia juttuja. Vyöllä on muun muassa teatteriopintoja, sisustusrakentajan paperit sekä parin vuoden ura pesulamaisterina. Ja onhan tuota saatu muutamat hylsytkin amk-hauista.

Henkilökohtaiset Odysseuksen harharetkeni eivät kuitenkaan kaduta, vaikka ihan jokaista kyklooppia ei olisi tarvinnut jäädä tuijottamaan niin intensiivisesti. 18-vuotias-minä ei nimittäin olisi koskaan ollut valmis amk-tason pyöritykseen. Nyttemmin, kun sitä on tullut mentyä täydestä raksaukkojenkin seassa, ei ole enää kauhean montaa asiaa, johon en päätäni uskaltaisi työntää. Jos siis giljotiinia ei lasketa mukaan.

En tiedä, onko tämä nyt sitä kuuluisaa Everything happens for a reason –juttua, mutta itse uskon kuitenkin mieluummin Conchita Wurstin suusta kuulemiini sanoihin: ”I create the game.” Peruspessimistisenä suomalaisena minua on inspiroinut myös Jim Carreyltä poimittu elämänohje, jonka mukaan on parempi epäonnistua siinä, mitä haluaa tehdä, kuin siinä, mitä ei halua tehdä. Se ei jätä enää paljoa valinnan varaa, joten tässä sitä nyt sitten ollaan.

Onnea kaikille opiskelupaikkansa saavuttaneille ja sen eteen töitä tehneille!