Olen aina tykännyt ihan hirveästi laulamisesta. Sen myöntäminen kuitenkin hirvittää, sillä se kuulosta automaattisesti siltä, että minun pitäisi myös osata tehdä niin. En ole mikään maailman paras laulaja, mutta uskallan sanoa, etten kuulosta ihan sirkkeliltäkään. Hyvinä päivinä menee suhteellisen kohtalaisesti ja huonoina päivinä kohtalaisen suhteellisesti.

Laulutaito on aika vaikea määritellä. Jotenkin tuntuu, että maailmassa on vain ne kaksi ääripäätä: joko osaa laulaa tai sitten ei. Kukaan ei oikein ole siellä välissä, sillä semihyväkin tituleerataan äkkiä vireongelmien sekä myötähäpeän siivittäminä ei osaa –kategoriaan. Lauluharrastuneisuus vaatii myös muita harrastuksia useammin todisteita. Jos ilmoitat harrastavasi sumuvaloilla pituushyppyä, ketään ei todennäköisesti kiinnosta loikkaennätyksesi. Laulamisen tullessa kuitenkin puheeksi kanssakeskustelijan sanojakin selvemmin puhutteleva kulmakarvan nouseminen on  merkki vakuuksien vaateesta.

Kurkunpääni tietämille integroitu jukeboxi ei kaikesta yllä mainitusta epävarmuudesta huolimatta suostu sammumaan ja elämäni on päivästä toiseen yhtä suurta, asteen verran epävireistä, musikaalia. Koska asia nyt vain on niin, olen pyrkinyt toteuttamaan itseäni uhmakkaasti vasten tuulta.

Julkisilla paikoilla esiintyessäni olen korvannut ilmaisun puutteet ylitsevuotavalla tunteella ja lavashowlla, josta olen saanut enemmän we want more –palautetta kuin varsinaisesta äänihuulten heiluttelusta. Yksityisten lauluhetkien ehdoton ykkösestradi on taasen auto, joka yksityissuojan lisäksi toimii myös maailman kirjaimellisimpana autotunena, kun liikennöinnistä aiheutuva meteli peittää lauluäänen epäpuhtaudet alleen.

Olkaamme siis ihmiset rohkeita ja laulakaamme aina ja iänkaikkisesti silloin ja siellä, kun hyvältä tuntuu!

P.S. Palauttakaamme otsikossa esiintyvä lainaus PMMP:lle.