Turku, tuo polkupyöräilyn luvattu maaperä. Totesin tämän jo siirtymäriittini ensimmäisessä vaiheessa kaupunkiin hairahdus. Kun Turkuun muuttamisesta tuli totta, yksi ensimmäisistä valmistelevista askeleistani oli 12 vuotta kestäneen kypärättömän anarkisti kauteni päättäminen, jottei matkani eloisan kaupungin kaduilla, kuolemaa tekevä Tunturi allani jäisi toivottua lyhyemmäksi.

Kun muuttolaatikot oli suurin piirtein purettu, hyppäsin pyöräni selkään ja lähdin etsimään tulevaa opinahjoani. Matka meni suhteellisen sujuvasti, vaikka koulurakennuksen sijasta bongasinkin vain DDR -henkisen kirjaston, johon oli integroitu baari. Koulun huomaamatta jääminen ei kuitenkaan johtunut baarista vaan toisella puolella tietä käynnissä olleesta kriketti-ottelusta, jota en aikaisemmin ollut nähnyt pelattavan muuta kuin Emmerdalessa.

Keskustassa pyöräily oli Kuopion nukkumalähiössä pyöräilyoppinsa saaneelle haasteellinen operaatio, jossa etenkin jalkakäytävällä ajo -käytänteet tuottivat päänvaivaa. Selviytyäkseni seurasin muiden pyöräilijöiden käyttäytymistä: talutin pyörää, kun hekin taluttivat ja seurasin heitä ongelma-alueilla sopivan välimatkan päästä, etten vaikuttanut stalkkerilta.

Vaikka turkulaisella liikennekulttuurilla vaikuttaa olevan taipumusta olla vähän äkäistä (jos liikennevaloissa hiukankin hidastelee, takana tulevan käsi on töötillä nopeammin kuin Speden Speleissä nappulalla), Turun pyöräilijöillä on hieno tapa ojentaa kätensä kääntymisen merkiksi. Tarpeellisuudestaan huolimatta moinen tuntuu Savossa olevan vain noloa. Älkää kuitenkaan tulkitko tätä kehotukseksi näyttää mitä tahansa käsimerkkejä liikenteessä.

P.S. Otsikko viittaa romaaniin Polkupyörällä ajamisen taito, jonka on kirjoittanut Ron McLarty. Jos joku päätyy lukemaan kyseisen opuksen tämän, maailman pässeimmän aasinsillan johdattelemana, työni täällä on tehty.