Kun pussilakanoista verhot tehtiin

IMG_7268 – kopio

Kyllä ei ole vastavaloa vasten kiva ottaa valokuvia.

Olin tuossa taannoin shoppailemassa verhoja paikallisella hyväntekeväisyys kirpputorilla. Verhojen ostaminen on kyllä kallista touhua, sillä niistä saa kirppikselläkin pulittaa 30 euroa. Kiertelin ja kaartelin kangasosastolla, kun silmiini pisti Muumimamman essun henkeä kunnioittanut, retrohtava kangas. Hetken tutkiskelun jälkeen se osoittautui pettymyksekseni pussilakanaksi, joka oli valmistettu (painosanalla) harvinaisen vahvasta kankaasta. Epäsovinnaisen paksuutensa takia lakanalla oli hintaa vain 2,5 euroa kappale. Kankaan hypistelyn ja hintalapun yhteysvaikutus aiheutti aivoissani kohta MacGyver tyyppisen kemiallisen reaktion ja pettymys muuttui innostukseksi: kyllähän näistä pienellä vaivalla verhot loihtii. Näin ollen viikonlopuksi suunnitellut perheen kokoontumisajot muuttuivat ompelukerhoksi, jossa äitienpäivän kunniaksi oma äitini pääsi ompelukoneen puikkoihin minun maatessa 38 asteen kuumeessa olohuoneen lattialla.

Pussilakanoiden muuttaminen verhoiksi on osa missiotani olla kuuliaisempi kuluttaja. Minulla, kuten myös niin monella muullakin ihmisellä, on taipumusta nauttia keräämisestä. Nuuskamuikkunenkin totesi joskus suuressa viisaudessaan, ettei omistaminen ole läheskään yhtä hauskaa Hemulin masentuessa täydellisen postimerkkikokoelmansa valmistuttua. Nykymaailma on vaan tehnyt keräilystä ja luopumisesta ihan liian kivutonta. Ikeasta saa haettua ruokapöydän 20 minuutissa ilman, että on minkäänasteisessa kontaktissa yhdenkään myyjän kanssa (testattu on). Minusta tällainen kustannustehokas super ostaminen ei ole hienoa taikka nautinnollista, minusta se on kamalaa. Sen sijaan, että näkisin edessäni mahdollisuuksia pursuavan kalustevaltameren, näen sieluni silmin läjän tavaraa, joka odottaa kyytiä roskalavalle pois uusien melamiini hirviöiden tieltä. Ehkä olen vähän ylidramaattinen, mutta olen erään Ikea-hyllykön huoltaja, joka puoli vuotta ostopäätöksen jälkeen siirtyi tarpeettomuutensa takia huomaani.

Itse olen yrittänyt häivyttää kuluttajan ja maailman pelastajan ristiriitaa pyrkimällä löytämään kaiken tarvitsemani jostain muualta, kuin kaupan hyllystä uutuuttaan kiiltävien tavaroiden joukosta. Se on vähän haastavampaa ja tulos on aikalailla tuurista kiinni, mutta voi sitä hyvän mielen määrää, kun jotain helmeä oikeasti löytyy. Lemppari vartaloverhoni on muutaman euron kirppislöytö nelisen vuoden takaa ja se on suosikkini osittain ihan vain siitä hyvästä, että todennäköisyys sen löytämiseksi oli nolla. ”Uusia” verhojanikaan tulen tuskin koskaan vaihtamaan, koska niillä on sen verran hieno syntytarina.

 

Tässä vielä kuva muutamasta suosikki löydöstä:

IMG_7287

Tämä metrin mittainen kisuli oli hylätty talonyhtiön roskakatokseen. Otin sen huostaani, elvytin takaisin henkiin ja nyt se palvelee mestariaan kuuliaisesti! #darthcat

 

IMG_7277

Tämän korituolin poimin joen varresta, kun sitä ei viikkoon ollut kukaan kaivannut. Se on vähän rämä, mutta kun istuu toisessa reunassa, ei tarvitse pelätä romahtamista. Pöydän kannoin neljän kilometrin takaa kaupungista, kun ystäväni sen minulle kauniisti lahjoitti.

 

IMG_7291 – kopio

Minä nappailen vaihtokehyksiä kirppiksiltä kyytiin sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan. Niihin on helppo loihtia oman mielenmukaisia kuvakollaaseja.

 

 

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Voima olkoon kanssasi! Kiitokset mainioista ideoista.

    • Tiina Rastiola

      Always at your service!

Kommentointi on suljettu.