Se tunne, kun aivot lagaa ihan täydellisesti.

Tämä viikko oli tapahtumarikkaudestaan huolimatta hankalasti kesytettävissä paperille. Kaikki päähän pälkähtäneet aiheet toteutusyrityksineen tuntuivat tosi kömpelöiltä eikä minua huvittanut viedä niitä väkisin loppuun. Siksi päätin, etten kirjoittaisi mistään.

Ensimmäiseksi päätin, etten kirjoittaisi perjantaisesta, vuosisadan idyllisimmästä lakkoaamusta. Päätin olla kertomatta siitä, kuinka jouduin ajamaan hirveässä sateessa pyörällä kouluun ja kuinka empatiakyvytön autoilija hurautti kuravedet hyökyaallon lailla päin lärviäni. Perjantai oli sen verran tasapuolisesti perseestä kaikille, ettei ketään kiinnosta kuulla enää yhtäkään kuratarinaa.

Päätin myös olla kirjoittamatta pahan päivän varalla säästetystä hätävara-aiheesta, bongaamistani eroista turkulaisten ja savolaisten välillä. Suomalaisten heimojen välinen vertailu on sen verran kulunut aihe, että minä tuskin olisin tuonut siihen mitään uutta. Minulla ei myöskään ole minkäänlaista tarvetta vahvistaa ennestäänkin liian vankalla pohjalla olevien stereotypioiden asemaa tässä maailmassa. Eli hylkyyn meni sekin aihe.

Lopuksi päätin myös olla kirjoittamatta mistään tällä viikolla muistiin tarranneesta mukavasta muistosta, koska näitä elämä on ihanaa –postauksia on tullut tehtyä hälyttävän paljon. Elämästä ei parane antaa liian positiivista kuvaa, sillä murjottaminen on joskus ihan terveellistä.

Sen pidemmittä puheitta, näillä mennään.