Valhe nimeltä permanentti

Minä en oikein ole parturi-ihmisiä. Ensiksikin, minulle ei tule kovin hemmoteltu olo siitä, että joudun maksamaan itseni kipeäksi epäonnistumiseen tuomitusta yrityksestä taltuttaa ehtymättömänä kasvavaa luonnonvaraa. Toiseksi, parturiliikkeille ominaiset sosiaaliset käytösmallit ovat minulle täyttä hepreaa, joten käyntini ovat aina väärinymmärrysten ja vaivaantumisen täyteinen koktaili. Näihin syihin vedoten olen ottanut parturoimiseen sellaisen kotikokki tyyppisen lähestymistavan eli ajelen iskältä adoptoidulla partakoneella itse puoli päätä matalaksi.

Uuden vuoden kunniaksi päätin poistua hetkeksi mukavuusalueeltani ja lähdin permanentin ottoon. Kertani oli ensimmäinen, joten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulevan piti.

Operaation vaiheet olivat todella mielikuvituksellisia. Ensin hiuksiini pyöriteltiin tamponeja muistuttavia rullia, minkä jälkeen sain päähäni hilkan, joka päässä näytin ihan Martti Lutherilta. Vähän alkoi kyllä jossain vaiheessa epäilyttämään, että kampaamoalan opintosuunnitelman laatijat ovat kehittäneet systeemin pelkästä keljuilun riemusta ja nauravat nyt jossain nurkan takana ihmisten sinnikkyydelle taistelussa ehostautumisen puolesta.

Lämpöpöhötysten ja pesujen jälkeen kuontaloon ei ollut siunaantunut kovinkaan kummoista kihara pilveä, kiitos rautatangon lailla taipuvan hiuslaatuni. Hiusten ollessa märät kiharat jaksoivat työntyä hiukan paremmin esille, mutta ulkona lämmittänyt 27 asteen pakkanen ei oikein puhunut wetlookin puolesta. Hetken äimistelyn jälkeen kampaaja totesi hiuslaatuni olevan sen verran vahva, että nuppiin täräytettäisiin toinen permis vielä saman päivän puitteissa. Kyllähän ne hiukset siitä sitten vähän notkistuivat. Onhan se lainekin mutkan esiaste.

Jätä kommentti

*