Nuori pätkätyöläinen Zina ja oman elämänsä ja uransa johtaja Aira. Kuva Sami Sykkö.

Elämänhallinta on tärkeä ja häilyvä asia. Ensimmäistä kertaa törmäsin siihen konkreettisesti kun ensimmäinen lapseni syntyi vuonna -90. Kun minityyppi parkaisi, minä pomppasin. Elämänhallintaa piti opetella kirjoittamalla itselle lukujärjestys.

Nyt, kun kaikki kolme lastani ovat jo aikuisia ja olen edelleen ysärilaman jälkeen pätkätyöläinen, olen jo sinut lukujärjestyksen kanssa. Kun pysyvää työyhteisöä ei ole, eikä ole ollut  pidempiä aikoja yli kahteenkymmeneen vuoteen, on työ ja työssä jaksaminen organisoitava itse. Itse itseään komentaen kuten armeijassa hevostellaan. Vakityössä puurtava on työn vanki, vapaa on vain pätkätyöläisen umpihanki, Kailaksen hengessä. Siihen pitää tepastella oma polku.

Jos nuori pääsee opiskelemaan haluamaansa alaa, eikä sitten kelpaakaan työelämään vaikka tahtoa, motivaatiota ja pätevyyttäkin olisi, se on musertavaa. Hakemuksia hakemuksien perään, haastatteluja, valmiutta tehdä mitä vaan työtä eikä mitään irtoa, on vaikeaa olla positiivinen ja innovatiivinen sisäinen yrittäjä. Sisäinen yrittäjyys on yhteiskunnan vastuun ulkoistamisesta viestivä termi, ulkopuolelta saneltua politiikkaa. Se kertoo siitä, että tämä yhteiskunta on niin yltäkylläisen rikas, että osaavaa ja halukasta työvoimaa on varaa pitää työelämän ulkopuolella. Se viestii myös siitä, että ei ole olemassa ”niitä” jotka ovat vastuussa, on vain oma tie. Itikan ääni ei kanna taivaaseen. Eriarvoisuus ja luokka-ajattelu alkaa hautua edullisessa idätysalustassa.

Monen työttömän, varsinkin nuoren, on vaikeaa niellä työmarkkinoiden karut faktat. Kun työ tehdään pätkissä, saavuttamatta jää asuntolaina ja vuosiloma. Kun työtä on, on pakko säästää työttömyysjaksoja varten. Eläke ei kerry samaan tahtiin kuin vakitöissä olevilla. Kuluttaminen on minimissään koska huomisesta ei ole harmainta hajua.

Oma polku voi olla itkulla ja epätoivolla kivetty. Olen kamppaillut monissa tilanteissa ihmisten pettymyksen ja toivottomuuden kanssa kääntääksemme ne yhdessä toiveikkaampaa tulevaisuutta kohden. Tulevaisuus voi olla toivolla silattu. Siihen tarvitaan kouluttajan herättämän toivon kipinän lisäksi yhteiskunta ja hallitus, jotka osaavat ottaa halukkaat resurssit käyttöön. Eli luoda työpaikkoja ja tulevaisuutta, mahdollistaa erilaisia työelämäpolkuja niin että ihmisillä on varaa asua ja syödä, ja ehkäpä kuluttaa myös palveluja!

Mikään ei ole niin vaarallista kuin joutilaisuuden ja tyytymättömyyden yhdistelmä. Harva osaa kääntää elämän vastamäet positiiviseksi polttoaineeksi spontaanisti. Tulla näkyväksi ja tarpeelliseksi ei voi olla pelkästään yksilön ongelma. Siihen tarvitaan meitä kaikkia, ja joskus toivoa tuo konkarin lämmin halaus nuoremmalle.