Sukupuolijuttuja

Tiukka sukupuoliorientoituneisuus yhteiskunnassamme on ollut minulle selvää aina. Niin naisten euron arvon kautta kuin monin muinkin tavoin. Sukupuolikeskeisyyden tiukkuus on auennut kuitenkin aivan uudella tavalla nyt raskaana ollessani. Poikkeuksetta kysymykset toistavat samaa kaavaa; milloin laskettu aika? Kumpi teille on tulossa? Reaktio on lähes aina yllättynyt, kun kerron, että emme aio selvittää tulevan lapsemme sukupuolta.

”Mutta miten te sitten valmistaudutte, eihän vauvalle voi edes shoppailla mitään?” Huomaan itsekin vastaavani sukupuoliorientoituneesti. Korostan, että ostamme unisex-tavaroita maanläheisissä beigen, harmaan, valkoisen ja vihreän sävyissä. Olen ostanut myös jonkin verran vaaleansinistä ja sinistä, koska ne mielestäni sopivat mainiosti myös tyttötulokkaalle. Vaaleanpunainen kuitenkin loistaa poissaolollaan, yksiä kirpparilta löytämiäni housuja lukuunottamatta. Niistäkin ajatuksenani oli heti se, että ne jäävät sitten käyttämättä, jos tulokas on poika. Huomaan katselevani enemmän poikien juttuja kuin tyttöjen, sillä olisi vaikea kuvitella, että puen poikalapsen vaaleanpunaiseen mekkoon.

Tämä kaikki on aiheuttanut minussa ristiriitaisia ajatuksia. Miksi lastenvaatekaupoissa ylipäätään on tytöt ja pojat erikseen vastasyntyneiden puolella? Miksi tyttölapsi edes pitäisi pukea heti mekkoon? Miksi itsekin haluaisin tehdä niin? Miksi ihan vastasyntyneillekin lapsille on tarjolla enimmäkseen poikien värejä ja kuoseja (kuten sinistä, autoja, lentokoneita, työkaluja) ja tytölle vaaleanpunaista ja tyttömäistä söpöine kukkakuoseineen ja sydämineen. Eihän vastasyntyneestä yleensä harjaantumaton silmä edes tiedä, kumpi hän on. Mitä väliä siis, jos pojalla olisi päällään vaaleanpunaista ja häntä luultaisiin tytöksi? Jostakin syystä sillä tuntuu olevan suurikin merkitys. Olen jopa keltaisen ja turkoosin kohdalla kuullut, että no nehän on niin hentoja ja nättejä, että ovat tyttöjen värejä. Kaikki mikä on vahvaa ja vähän karua mielletään pojalle, kaikki hento ja kaunis tytölle.

Myös jokaista mielihaluani ja ajatustani kytätään ja arvuutellaan ”tyttö/poika” –perspektiivistä. Lähipiirimme on jopa aloittanut vedonlyönninkin sukupuolesta. Tuntemattomat ja puolitututkin kantavat kortensa kekoon pohdiskellessa esikoiseni sukupuolta. Kukaan ei ole vielä arvuutellut luonnetta. Harva sitäkään, kummalta vanhemmistaan lapsi tulee näyttämään enemmän. Ei ole paljoa pohdittu sitä, saako lapsi äitinsä epäloogisen malttamattomuuden vai isänsä järkkymättömän realismin.

Itseäni ei oikeastaan edes kiinnosta kumman sukupuolen edustaja perheeseemme tulee. Nyt kun en asiaa tiedä, on minulla ollut aikaa ja ajatuksia miettiä tulevaa lastamme neutraalisti. Olen miettinyt hänen liikkuessaan, millainen hän tulee olemaan. Millaisesta musiikista hän tulee myöhemmin pitämään. Onko hän urheilullinen tai taiteellinen. Tai ehkäpä matemaattinen? Ennen kaikkea olen miettinyt, millainen persoona hänestä kasvaa. Koska ajatus lapsemme sukupuolesta on edelleen 50-50, en ole voinut antaa sukupuolioletusten vaikuttaa ajatukseeni lapsesta. Hän on mielessäni välillä jääkiekkoilija ja välillä balettitanssija – sekä tyttönä, että poikana.

En kaikesta pohtimisesta huolimatta ole vieläkään ymmärtänyt, miksi yhteiskuntamme on niin kova leimaamaan pienen ihmisen syntymäsukupuolensa mukaan heti ensipäiviltä. Onkin ollut virkistävää olla tietämättä ja päästä tutustumaan syntymättömään lapseemme sukupuolineutraalisti. Lopulta jokaisen lapsen vanhempi lienee kanssani samaa mieltä siitä, että lapsi on joka tapauksessa maailman rakkain asia.

Jätä kommentti

*