Totta ja some-tuudittautumista

Ronja Salmen tällä viikolla Nyt-lehteen kirjoittama kolumni oli näin sosiaalisessa mediassa työkseen ja huvikseen pyörivälle melkoisen pysäyttävä.

Tällä viikolla Facebookistani sai lähtöpassit yli 50 ihmistä, ja olin vallan tyytyväinen itseeni, kun minulle jäi 139 kaveria. Ahdistuspuuskissani muutama vuosi sitten päätin pitää FB:ssani aina alle 50 ihmistä, mutta se muodostui mahdottomaksi. Olen nyt ehkä ylimielinen lehmä jonkun poistetun mielestä, mutta todennäköisesti suurin osa näistä poistetuista eivät edes huomaa, että Facebook-ystävyytemme on päättynyt.

Tunnen varmasti satoja ihmisiä, joita moikkaisin kaupungilla, mutta jos asiaa ei ole tervehdystä enempää, miksi jaan heidän kanssaan arkeani verkossa? Uusimman siivouksen myötä haluan ajatella, että jokaisen Facebook-ystäväni kanssa minulla olisi jotakin jutun juurta jos ruokakaupan kassalle osuisimme samaan aikaan jonottamaan. Todellisuudessa olen tosissani kiinnostunut vain kourallisesta ihmisiä. Heidänkin kanssaan juttelu jää liian usein Whatsapp-keskusteluun puhelun sijaan, eikä aina muista kuunnella, mitä toiselle oikeasti kuuluu. Ei ehdi, ei pysty keskittymään, ei muista soittaa.

Tunnen toki todella seurallisia ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat satoja ihmisiä. Mutta voiko perusjampalla tai -jaanalla olla oikeasti yli tuhat kaveria?! Pystyykö sitä edes tiedostamaan, mitä heille kaikille kuuluu? Eihän heidän kaikkien kuulumisia edes ehdi lukemaan feedistä, ellei käytä Facebookissa kaiken valveillaoloaikansa. Vai onko Facebook väline tavoittaa joku tarvittaessa? Eikö siihen riitä viesti tarpeen tullen?

Saako vähäinen kaverimäärä meidät näkemään itsemme vähemmän tärkeänä ja haluttuna? Miksi tuudittaudumme siihen, että useampi kymmenen tykkää matkallelähtö-statuksestamme? Vaikkei itse matkan sujuminen kiinnosta kuin paria hassua, jos heitäkään. Miksi itsekin käyn tutkimassa useita kertoja päivässä, montako sydäntä Instagram-kuvani on saanut? Validoiko Facebook-tykkäysten summa mielessämme omaa kiinnostavuuttamme ihmisenä? Onko tuhannen sydämen raja hyvän kuvan merkki? Onko kuva huono, vaikka se on omasta mielestä hyvä?

Mielestäni some on luonut meille kovemman paineen “olla hyvä”. Ennen riitti, että oli hyvä läheisilleen, ystäville ja perheelle. Someen sukeltamalla voi saada nopean suosiohumalan, mutta myös riski liian rajuun itsekriitiikkiin on vahva. Omalla kohdalla olen huomannut, että somessa eläminen ja bloggaaminen ovat välillä vaikuttaneet itsetuntooni heikentävästi. Olen uudessa seurassa varautuneempi ja saatan jäädä pohtimaan jotakin ilkeämielistä kommenttia pidemmäksi aikaa. Vaikka rakastamani miehen mielestä olen ihana, ja ystävänikin pitävät minua kaiketi ihan rakastettavana tyyppinä.

Pahimmassa tapauksessa saatan selata somea ajanvietossa ystävieni tai kumppanini kanssa. Minulta saattaa mennä ohi jokin heidän ajatus jahdatessani satojen tuntemattomien fiiliksiä. Onkin mielenkiintoista, miksi vuodesta toiseen asetan itseni muiden tuomittavaksi ja ihailtavaksi. Kumpikin on yhtä tyhjää ja merkityksetöntä.

Facebookini koki jo kevätsiivouksen, seuraavaksi voisin painepestä ajatusmaailmani ja siirtää somen tärkeysjärjestyksessä sille kuuluvalle tilalle; häntäsijoille tuomaan hupia ja hyvää mieltä. Ei yhtään mitään sen enempää. 

Kommentit

  • Ari Niemeläinen

    Anna, olet ihan oikeassa, kukapa meistä on kiinnostunut, ainakaan vanhoista ja ei-julkkiksista. Joku pakko kuitenkin ajaa söhertämään näitä tarinoita toisten riesaksi ja joku erehtyy jopa klikkaamaan. Kiusa se on pienikin kiusa! En muuten peukuta, enkä ota kavereita ja kohta lopetan koko somettamisen.

  • Wertti

    Ihmiset antavat liian suuren painoarvon somelle silloin, kun näkevät sen kanavana olla hyvä ihminen. Peukutusten määrä ei kerro muusta kuin siitä että ihmiset kannustavat sinua olemaan vaikka kuvissa nätti, jos se on sinulle tärkeää. Ihmisten hyvyys ja pahuus punnitaan tekojen kautta, hyvä ihminen tekee hyvää ja paha ihminen jättää hyvän tekemättä koska se olisi itseltä pois, vaikkei nyt niin paljon pahaa tekisikään. Paljon on hyvyyttä siellä missä omakehu ei haise, maan hiljaiset ovat usein niitä sydämellisimpiä ihmisiä. Heitä harvoin lehtien palstoilla tai somettamassa näkyy.

Jätä kommentti

*