En ole kovin uskonnollinen ihminen, enkä usko yliluonnolliseen. Tosin, koputan puuta aina välillä ja muutenkin olen hieman taikauskoinen. Käytännön asioissa en kuitenkaan ole yhtään taikauskoinen. Yksi suomalaisen kulttuurin erityispiirteitä on minusta tietyllä tapaa kuoleman käsittely tabuna, taikauskosta tai jostakin muusta syystä.

Australiassa suunnatessani varsin rutiininomaiseen leikkaukseen minun tuli täyttää Power of Attorney –niminen asiakirja, jolla määräsin oikeuden minun asioista päättämisestä toiselle henkilölle, ja kirjasin omat tarkat toiveeni asiakirjaan. Olin ihan hämmentynyt silloin. Nyt se tuntuu minusta arkiselle ja tarpeelliselle.

Olen 28-vuotias tässä kuussa, minulla ei ole lapsia, enkä ole naimisissa. Silti To Do –listani kärkipäässä keikkuu testamentin tekeminen. Äitini ja moni muukaan ei tätä ymmärrä. Miksi ajattelen tällaista asiaa ja manaan tulevaisuutta? Siksi, että tässä tilanteessa jos jotakin tapaturmaista kävisi, haluaisin tiettyjä asioita. Haluaisin testata tietyn omaisuuteni poikaystävälleni, tietyn siskoilleni. En haluaisi valtion saavan välistä veroja kahdesti, vaan vanhempieni sijaan haluaisin siskojeni suoraan perivän minut.

Minulle on tärkeää, että minua ei missään nimessä haudata. En halua surullisia hautajaisia, en halua arkkua, en halua ”mädäntyä maan uumenissa”. Enkä missään nimessä halua, että minua pitää hengissä laitteet. Haluan, että minusta hyödynnetään kaikki mahdolliset elimet niin lääketieteellisiin tutkimuksiin kuin toisen elämän pelastamiseen. Siksi kannan lompakossa elinluovutuskorttia.

Suuren surun keskellä on vaikeaa ajatella selkeästi, varsinkin rakkaan tai läheisen mahdollista poismenoa surressa. Siksi itse aion mahdollisimman pian tehdä testamentin ja valtakirjan. En sysää vanhemmilleni tai rakastamalleni miehelle vastuuta suurista päätöksistä. Sysään sen ystävälle, joka on älykäs, ja järkevä. Johon luotan kuin seinään. Joka varmasti rakastaa minua ystävänä, mutta siitä huolimatta voi kunnioittaa toiveitani asettaen omat toiveensa sivuun.

Tällainen käytäntö lienee yleistymässä muutenkin, mutta edelleen tietty sukupolvi karttaa näitä keskusteluja. Suurin osa omista ystävistänikään ei ole tätä koskaan miettinyt. Se on mielestäni hölmöä. Ennakkoperinnön jakaminen olisi fiksua aloittaa jo viisikymppisenä. Erilaisten surullisten tapahtumien varalta olisi hyvä kartoittaa ihmisen toiveita. Ja siltikään näistä asioista harvemmin keskustellaan.

En koe, että olisin pessimisti tai negatiivinen tulevaisuuden suhteen. Olen järjestelmällinen realisti. Tiedän, että asioita voi tapahtua, vaikka kuinka toivoisi toisin. Silloin on hyvä olla suunnitelmia. Ne vapauttavat suremaan jäävät ihmiset päätäntävastuusta ja turhista pohdinnoista. Minulle tulevaisuuden valmistelu antaa toivoa ja turvallisuuden tunnetta. Olen varautunut kaikkeen, ja hirveiden tapahtumien varalle minulla on luotettava ihminen, joka pitää minusta huolta, jos itse en voi.

Vaikka ei pidemmälle haluaisikaan pohtia oman elämän väistämätöntä päättymistä jossakin välissä, suosittelen jokaista harkitsemaan elinluovutuskorttia, ellei ole vakaumuksellisia syitä estämässä hankintaa. Kertokaa läheisillenne kortista ja pitäkää näkyvällä paikalla lompakossa.

Sillä voi pelastua moni elämä.