Valitan, koska välitän

Suomalaiset on hiljaista sakkia. Välillä mielestäni liiaksi. Keskustelin tällä viikolla muiden naisyrittäjien kanssa yrittäjyydestä ja erityisesti sen epäkohdista. Keskustelu soljui opettavaisena ja toisiaan tukevana, kunnes odottamani lause ilmaantui keskusteluun. ”Ei ole pakko yrittää, jos on niin vaikeaa.”

Yrittäjänä törmään jatkuvasti keskusteluissa oletukseen siitä, että yrittäjillä on helppoa ja mukavaa. Omaehtoiset lomat (joita ei todellisuudessa koskaan voi pitää kunnolla), vapaavalintaiset työajat (eli ei tavallaan koskaan vapaata) ja saa päättää kaikesta itse (eli myös kantaa kaiken vastuun epäonnistumisesta itse). Jos nostaa joitakin epäkohtia keskusteluun, tulee automaattisesti jossakin vaiheessa vastaukseksi ”no lopeta sit, ei oo mikään pakko”. Ei siis pelkästään yrittämisessä vaan lähes kaikessa tekemisessä Suomessa törmää tuohon asenteeseen. Erityisesti bloggaamisessa törmään tähän jatkuvasti.

Kyllähän asioiden negatiivisista puolista puhumista voisi sanoa valittamiseksi. Jäin siis pohtimaan, miksi minä valitan? Jos asia on minulle merkityksetön tai vähemmän tärkeä, en yleensä jaksa vaivautua puimaan sen huonoja puolia. Valitan asioista joista välitän. Mitä kuvittelen sillä saavuttavani? Miksen pyri valittamisen sijaan vaikuttamaan? Voisinhan vaikka hakeutua politiikkaan ja yhteiskunnallisiin tehtäviin kouluttautumisen ja panostamisen kautta. Voisin yrittää oikeasti tehdä jotakin, vaikuttaa siihen, ettei tulevaisuudessa asiat ole yhtä pielessä.

Havahduin siihen ajatukseen, että en luota enää vaikuttamiseen Suomessa. En oikeastaan millään tasolla. Kun hallituskaan ei saa tässä järjestelmässä ajettua haluamiaan muutoksia läpi, niin mitkä ovat yksilön todelliset mahdollisuudet vaikuttaa? Yhteiskunnallisten muutosten syntyminen on niin hidasta ja turhauttavaa niissäkin asioissa, jotka on yleisesti koettu tärkeäksi ja melko yksimieliseksi. Mieleen tulee mm. Tahdon –aloite, jota saatiin puskea läpi pitkään ja hartaasti, ja jota sai odottaa vielä läpimenonkin jälkeen. Vuosien saatossa on näkynyt kymmeniä ellei satoja adresseja, jotka ovat keränneet taakseen kymmeniätuhansia ihmisiä. Ne ovat yleensä kuolleet yhtä tehokkaasti kuin alkaneetkin.

En koe, että yksikään puolue tai kansanedustaja Suomessa ajaa minun ajatuksiani ja oikeuksiani. On siellä varmasti joitakin edustajia, jotka jakavat sama arvomaailmaa, mutta hekin hukkuvat koneistoon, joka on tehnyt nopeat muutokset yhteiskunnassa mahdottomaksi.

Valittaminen tuntuu minulle ainoalta keinolta vaikuttaa. Tiedän kyllä, että valittaminen ei sinänsä auta mitään. Jos kuitenkin vielä valittaminenkin vaimennetaan, miten ikinä mitään muutoksia saadaan tapahtumaan? Jos epäkohdat pitää aina niellä tyytyen hyviin puoliin, jäävätkö ne epäkohdat täysin unholaan?

Ihmettelen vuodesta toiseen asennetta ”no ei tästä auta valittaminen, täytyy vain tyytyä tähän”. Asioista ”valittaminen” on ensiaskel kohti taistelua, jolla voi saavuttaa jotain parempaa tulevaisuudessa. Sitä paitsi valittaminen on terapeuttista. Omat huolensa saa tuotua ilmi, lausua ääneen ja jakaa muiden ihmisten kanssa. Kenties on muitakin samoin ajattelevia tai kenties yhteisestä valittamisesta voi kummuta ratkaisuehdotuksia tai kehittämisideoita

Valitan, koska välitän.
Valitan, kun en muutakaan voi.

Jätä kommentti

*