What matters most is how well you walk through the fire

Nuorempana olin ihastunut itseäni kymmenen vuotta vanhempaan mieheen, jonka kanssa maailmankuvani avartui puolivahingossa. Minuun syvästi vaikuttaneet ajatukset olivat hänen ajatusmaailmansa, joka tihkui läpi arkisista asioista keskustellessa. Ohimenevyydestään huolimatta ihastuksemme oli molemminpuolista, ja jäin usein miettimään kaikkien lauseiden merkityksiä ja potentiaalisia piilomerkityksiä. Tiedättekö, sitä sellaista vatvomista, mitä ihastuneet ihmiset tekevät?

Tuo henkilö totesi kerran, että pitää siitä, että minä ”en jää tuleen makaamaan”. Vuosia on jo kulunut ja lämmöllä muistan näitä ja monia muitakin asioita, jotka opin lyhyen romanssimme aikana. Viime aikoina olen seurannut, kuinka läheisille on tapahtunut murheellisia asioita. Oikeasti kamalia asioita, jotka tuntuisi itselle liian raskailta, aivan mahdottomiltakin jopa. Olen ihaillut heidän kykyään selviytyä ihan hirveistä tapahtumista ja jatkaa eteenpäin lannistumatta. Luin juuri artikkelin naisesta, joka menetti vuoden aikana syntymättömän lapsensa, aviomiehensä ja isänsä. Vaivuin muutamaksi tunniksi ahdistukseen siitä, että jos minä menettäisin mieheni, isäni ja vaikkapa koiramme, en kyllä selviytyisi. En ainakaan täysjärkisenä ihmisenä, joka osaisi käyttää kokemaansa muiden auttamiseen. Tämä nainen jakaa tarinaansa ja siitä oppimaansa auttaakseen muita. Nostan kaikki mahdolliset hatut, lippikset ja pipotkin. Uskomattoman hienoa.

Olenkin viime aikoina miettinyt, mihin on kadonnut nuoruusvuosieni ”kaikesta selvitään” –asenne, jolla painelin eteenpäin mutkissa hidastamatta? Onko minulla nyt niin paljon enemmän menetettävää, että pelkään? Onko pelko piilottanut taakseen ajatukseni siitä, että mikään paitsi kuolema, ei ole ylitsepääsemätöntä? Olenhan ylittänyt melkoisia esteitä itsekin. Olen myös seurannut vierestä, kuinka ystävät ja läheiset ovat nousseet sieltä lieskoista ja jatkaneet hieman nokea hartioiltaan pois taputellen ja vahvempina kuin koskaan. Kerta toisensa jälkeen olen huomannut, miten jokaisesta ahdingosta on mahdollista nousta voittajana.

Charles Bukowskin otsikkona toimiva lainaus sopii tähän, sillä murheiden keskellä meillä on yleensä kaksi mahdollisuutta. Jäädä tuleen makaamaan tai sitten kävellä sen tulen läpi ja minimoida palovammat. Pirstaloituneen sydämen saa korjattua oman mielen lujuudella. Ehkä myös ahdingossa olevan valtion? Tai unionin?

Välillä tuntuu, että Suomen taloudellinen tilanne, korkea työttömyys ja muut ahdingot ovat ajaneet koko maan makaamaan tuleen ja nokistumaan. Ajoittain tuntuu, että pelko on lamaannuttanut koko valtion tilaan, jossa emme toimi, vaan odotamme ja kärvistelemme. Tilanteeseen ei varmasti auta yksikään lainaus, vaan siihen tarvitaan ihan konkreettisia toimia. Minulla ei ole mitään ideaa, miten pystyy elvyttämään kokonaista valtiota lamaantumisen kourissa, mutta se ei olekaan minun tehtäväni. Minä voin vain toivoa, että minulle ja ehkä muillekin palautuu edes henkilökohtaisessa elämässä kyky elää pelkäämättä. Kyky elää tietäen, että kaikesta selviää. Elämme tällä hetkellä pelottavia ja uhkaavan tuntuisia aikoja. On tämän hetken uhkia, kuten Isis, ammuskelut ja julmat murhat, leviävät bakteerit ja sairaudet. On tulevaisuuden uhkia; varsinkin taloudelliset ja vapauteen liittyvät uhat lähitulevaisuudelle. Mikä on Brexitin vaikutus tulevaisuuten Euroopassa? Onko tämä vain alkusoittoa äärioikeistolaisuuden nousulle vai viimeinen herätys toimia muissa maissa? Mikä on EU:n tilanne, saammeko nauttia eurooppalaisuuden tuomista vapauksista vai pelätä niiden varjopuolia jatkossa? Onko mahdollista, että Donald Trumpista tulee maailman vaikutusvaltaisimman valtion presidentti? Miten siihen reagoi naapurivaltiomme yksinvaltija? Miten se kaikki vaikuttaa meihin?

Elämme todellakin jännittäviä, ehkä hieman pelottaviakin, aikoja. On siis otettava suunta kohti sellaista tulevaisuutta, jonka itse koemme oikeaksi. Niin pienissä asioissa kuin suurissakin. Jäämistä kannattaneena olin pettynyt Brexitin lopputulokseen, mutta samalla arvostan Iso-Britannian kykyä toimia. Mielestäni Iso-Britannia on tällä hetkellä se maa, joka ei jää tuleen makaamaan. Se maa, joka pyrkii ottamaan suuria askelia. Niiden suunta on vielä epäselvä, sillä Brexit voi kostautua briteille itselleen pahiten. Hienoa mielestäni on kuitenkin se, että uskalletaan ottaa harppauksia, eikä anneta pelon seurauksista lamaannuttaa.

Siinä toivon, että Suomi ottaisi mallia. Pelkäämättä ja vahvalla asenteella tehtäisiin ratkaisuja, joilla pyrimme parempaan tulevaisuuteen. Virheitä sattuu, mutta yrittämättä tilanne ei ainakaan parane. Kuitenkin, jos jokaisen vastoinkäymisen kokisi tulen roihuamisena, miten sen tulilieskan käsittelisi? Jäisikö makaamaan siihen tuleen itkemään itsesääliään vai puskisiko sen läpi pyrkien säilymään mahdollisimman ehjänä? Toivottavasti me kaikki uskallamme ottaa enemmän ja isompia askeleita pois tulesta. Niin omassa yksityiselämässä kuin valtiotasollakin. Vielä kun oppisimme rakastamaan tulen aiheuttamien palovammojen arpia ja niiden uniikkiutta, niiden opetusta meille, olisimme varmasti tiellä kohti parempaa jokaista päivää.

Kommentit

  • Lukija

    Sanoit, että pelkäät (osittain sen vuoksi että sinulla on enemmän menetettävää) mutta edellisessä kolumnissa sanoit että pelolle ei saa antaa valtaa. Ja Pariisin blogipostauksessa sanoit pelkääväsi tai ainakin miettiväsi saattaako nurkan takana odottaa yllättäen terroristi. Etkö siis itse ole onnistunut siinä, että et anna pelolle valtaa?

    • Anna Vanhanen

      En mielestäni anna pelolle valtaa, sillä vaikka minulla on tervettä pelkoa (ja epätervettäkin varmasti), en anna sen vaikuttaa elämääni. Haaveilen silti ihanasta tulevaisuudesta, enkä anna esim. terrorismin sanella matkakohteideni valintaa :)

Jätä kommentti

*