Syksyinen Suomi ja hiljaiset kadut – Kotiinpaluun jälkeiset tunnelmat

Jouluseimi Riistaveden kirkon pihalla 2015

Olen ollut tasan kolme viikkoa Suomessa. Alkuperäisenä ajatuksenani oli kirjoittaa tuoreeltaan ensifiilikset, että miltä tuntuu palata lähes vuoden Kiinassa olon jälkeen takaisin syksyiseen Suomeen. Tähän en kuitenkaan pystynyt, sillä ensimmäiset viikot kuluivat ihmetellessä hiljaisuutta ja autioita katuja, ystävien kanssa kuulumisia kertaillen, sairastellen sekä asunnon etsintä ja myöhemmin muuttopuuhissa.
Palaan nyt ensimmäistä kertaa siihen tunnelmaan, joka itselläni oli kun saavuin takaisin Suomeen.
Saavuin Suomeen keskiviikkona 17.8. Lensin Suomeen Guangzhousta Moskovan kautta Helsinkiin. Moskovassa sattui hauska kohtaaminen, sillä näin sattumalta Moskovan lentokentällä suomalaisen kaverini. Tämä samainen kaverini oli viime vuoden syksynä Kiinassa samaan aikaan samassa työpaikassa työharjoittelussa kanssani. Itseasiassa hän oli myös samassa asiakaspalvelun tiimissä kanssani, työskentelimme neljä kuukautta hänen kanssaan vieri vierekkäin.

DSC_0633

Lentäminen ei ole mielestäni kovin mielenkiintoista, mutta parasta hommassa on ehdottomasti henkeäsalpaavan kauniit maisemat.

DSC_0637

Saavuin Suomeen yhdeksän aikaan illalla. Näky lentokoneesta oli todella kaunis.

Kun saavuin Moskovan kentälle, kävelin reppu selässä pitkän matkan, että pääsen oikeaan terminaaliin ja oikealle portille. Halusin pelata varman päälle, ja kuljin matkan rivakasti, sillä vaihtoaika ei ollut kovin pitkä. Pääsin juuri omalle portilleni ja istahdin alas. Nostin katsettani, ja huomasin todella tutun näköisen miehen vähän matkan päässä minusta. Seurasin miehen liikkeitä ja koitin katsella, että voisiko tämä ihminen olla tuo työharjoittelussa kanssani samaan aikaan ollut kaveri.
Olin pitkän lennon jälkeen aika poikki, mutta toki minua kiinnosti, että voiko olla näin hauska sattuma, että tapaan tutun henkilön Moskovan lentokentälle. Saman kaverin, jonka olen nähnyt viimeksi lähes kahdeksan kuukautta sitten Kiinassa! Otin nopeasti puhelimeni esille ja etsin lentokentän avointa verkkoa, jotta pääsen Wechat-sovellukseen lähettämään viestin tälle kaverille.
Laitoin viestiä, että ”hei et sattuisi olemaan Moskovan lentokentällä, tai sit näin just sun kaksoisolennon”?
Kerkesin mennä tilaamaan syömistä portin viereisestä Burger Kingistä, kunnes sain vastauksen: ”Olen menossa portilta 5 Helsinkiin”. Selvisi, että olemme menossa samalla lennolla takaisin Helsinkiin. Treffasimme Burger Kingissä ja vaihdoimme kuulumiset. Sattui sopivasti, että lento oli hieman myöhässä, joten meille sattui oiva tilaisuus vaihtaa lisää kuulumisia yhden kylmän huurteisen äärellä.
Lento Moskovasta Helsinkiin meni hyvin. Lentokentällä odottelimme kaverini kanssa tovin laukkujamme. Suomalaiseen tyyliin kukaan ei puhunut mitään, oli aivan hiljaista. Juttelin tämän kaverini kanssa, ja muistan, että hän sanoi ”huomaa, että ollaan tultu Suomeen, jos olet lentokentän äänekkäin tyyppi”. Lausahdus naurattaa vieläkin, sillä se on aivan totta. Äänekkäiden kiinalaisten ja venäläisten jälkeen hiljaisuus todella tuntui, no hiljaiselta. Tämä ei haittaa, mutta yhtäkkinen hiljaisuus tuntui kummalliselta. Ja varsinkin se, että ymmärrän kaikkia, ja mikä vielä pahempaa, niin kaikki myöskin ymmärtävät minua. Enää ei voinut lörpötellä mitä tahansa, missä tahansa.
DSC_0638
Lentokentällä nappasimme siellä odottavan äitini mukaan ja jatkoimme kolmestaan matkaa. Minä, kaverini ja äitini lähdimme junalla kohti Helsingin rautatieasemaa. Muistan vieläkin, kun kävelin ilta kymmenen aikaan keskiviikko-iltana Helsingin rautatieasemalta Kamppiin. Ilma oli viileä ja taivas hämärsi. Ihmisiä ei näkynyt kuin kourallinen.
Suomea kuului sieltä täältä, mutta myös muita kieliä. Joitain ihmisiä näkyi istuskelevan terassilla kaljalla. Muistan, kuinka ihmettelin sitä, kuinka joku voi hengailla näin kylmässä säässä terassilla, juoden vieläpä kylmää juomaa. Aasian trooppisen ilmaston jälkeen Suomen ilmasto oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Totta kai olin iloinen, että pian näen perheeni ja ystävät. Mutta samaan aikaan mietin Kiinaa ja siellä olevia läheisiä. Fiilis oli todella ristiriitainen.
Matka Helsingin rautatieasemalta Kamppiin ei ole matkana pitkä, mutta se minkä muistan tuosta matkasta, oli turvattomuuden tunne. Minulla oli rinkka selässä ja reppu etupuolella. Vartijoita ei näy missään. Vilkuilen ympärilleni samaan aikaan kuin kävelen, samalla mietin kaikkia uutisotsikoita, väkivaltaisuuksia ja raiskauksia mitä Suomessa on sattunut. Toki koko ajan sattuu ja tapahtuu, niin hyviä kuin huonoja asioita, en sano sitä.
Kiinassa asuessani olin kuitenkin jo tottunut siihen, että siellä on turvallista. Ihmisiä on joka puolella, mihin kellonaikaan tahansa. Samoin vartijat ja poliisit, niitä näkyy joka kadunkulmassa ja metropysäkeillä. Suomessa poliiseja ja vartijoita näkee enää harvakseltaan.
Kampista matka jatkui Onni-bussilla Kuopioon. Yöbussi oli hiljainen ja siellä oli vain kymmenkunta ihmistä. Väsytti, mutta uni ei siltikään tullut, viiden tunnin matka tuntui todella pitkältä.
Sisäinen kelloni oli tässä vaiheessa sekaisin. Ajattelin etukäteen, että eihän aikaero minuun vaikuta. Voi, kuinka väärässä olinkaan! Tosiasiassa kesti viikko, että sain unirytmin jotakuinkin raiteilleen. Tällä hetkellä Kiinassa kello on viisi tuntia enemmän kuin Suomessa, kun siirrytään talvi-aikaan, aikaero on kuusi tuntia. Minun kohdallani aikaero näkyi siten, että olisin ollut valmis nukkumaan jo kuuden aikaan illalla. Sinnittelin kuitenkin iltaisin hereillä ainakin yhteentoista saakka, jotta unirytmi korjaantuisi.
Paljon on ehtinyt sattua ja tapahtua näiden kolmen viikon aikana, mutta siitä lisää myöhemmin.