Auttamisen kynnys

Ilmoittauduin ensiapukurssille. Lyhyt ja ytimekäs kahden päivän perehdytys ihmishengen pelastamisen ihmeelliseen maailmaan. Tänään oli kurssin ensimmäinen päivä ja se laittoi mietteliääksi. Puhuimme paljon muun muassa siitä, miten ihmiset reagoivat hätätilanteessa. 30% ihmisistä ovat kykeneviä toimimaan kylmän järkevästi yhtäkkisen onnettomuuden iskiessä, pienempi osa menee tilanteessa täysin lukkoon. Loput, noin 50-70% ihmisistä kävelevät ohi. OHI.

Mitä yleisemmällä paikalla ihminen saa sairaskohtauksen tai mitä vilkkaammalla tiellä sattuu kolari, sitä useampi ohittaa tilanteen ajatellen: ”kyllä joku muu pysähtyy”, ”onpas epämääräisen näköinen tyyppi” tai ”enhän minä mitään osaa tehdä”.

Eihän tuo uusi asia minulle ollut, psykologian tunneilla on käyty läpi sama ilmiö, jossa vastuun jakautuessa useammalle ihmiset luistavat tilanteesta massaan piiloutumalla. Mutta kyllä se silti jaksaa inhottaa. Ilmiölle ei oikein edes mahda mitään. Pitää vain toivoa, että joukossa on edes se yksi kylmäjärkinen, joka ryhtyy organisoimaan asioita.

Avunannon kynnykseen on helppo kompastua. Kyllä minä ymmärrän, jos vastuunotto toisen hengestä pelottaa. Se on aivan normaali reaktio. Rikoslaissa määritellään, että tilanteen ohitus on heitteillejättö. Jokaisella on velvollisuus auttaa kykyjensä mukaan. Jos et osaa elvyttää tajutonta tai tyrehdyttää vuotavaa haavaa, niin ainakaan puhelimen käytön ei pitäisi olla ongelma nykypäivän somettuneessa maailmassa. Pirauta numeroon 112. Kerro missä olet ja mitä näet – silloin olet auttanut sen verran kuin osaat. Ei töihin tai ruokakauppaan voi olla niin kiire, ettei ehdi henkeä pelastaa. Ja vaikkei henki pelastuisikaan, niin on se pelastuminen todennäköisempää, jos onnettomuuteen reagoi eikä vain jatka matkaa silmät kiinni.

Kyllä sitä aloin itsekin miettimään, miten oma keho ja mieli reagoisi vastaavassa tilanteessa. Osaisinko olla se joka hälyttää apua ja aloittaa elvytyksen? Menisinkö jäihin ja unohtaisin kaiken mitä olen oppinut? Haluan uskoa, että auttamisenhalu tulisi selkärangan sopukoista asti, ohittaisi pelon ja kykenisin auttamaan. Tärkeintä on yrittää. Silloin uhrilla on edes mahdollisuus selvitä.

Tähän loppuun toivoisin, että sinä siellä ruudun toisella puolella ottaisit hetken tuumaustauon.

  1. Hengitä pari kertaa syvään, ja kuvittele mielessäsi jokin hätätilanne (kolari, sairaskohtaus, kaveri tukehtuu ruokaan.. jne.).
  2. Mieti, miten saattaisit reagoida. Menisitkö auttamaan? Pelottaisiko se? Tulisiko paniikki?
  3. Oli vastauksesi edelliseen kohtaan mikä tahansa, päätä tässä ja nyt, että menisit auttamaan. Soittaisit hätänumeroon tai pyytäisit toista ohikulkijaa avuksi. Googlaisit elvytysohjeet. Mitä vaan, kunhan jotain. Epäonnistuminen ei ole väärin, mutta yrittämättä jättäminen on.

-Ansku♥

Ps. Luin pari viikkoa sitten erään varsin mielenkiintoisen kirjan, josta kerron ensi kerralla lisää.

Onko teillä millaisia kokemuksia onnettomuustilanteista?

Päivitän uusista julkaisuista twitteriin, kannattaa sitä seurailla :)

@ansq96

Jätä kommentti

*