Elämäntapa kiirehtijä

Sunnuntai, 28/9/2014

”Tepastelin tänä aamuna, vähän auringon nousun jälkeen, pitkin erästä Kuopion kävelykatua. Tarkoitukseni oli marssia mahdollisimman reippaasti torin laitaan bussipysäkille ja painella kotiin nukkumaan univelkoja. Tulin ensimmäiseen risteykseen, pysähdyin ja käänsin pääni kohti taivaan rannan yläpuolella kekkuloivaa, ilkeän kirkasta aurinkoa. Laskin vähän katsettani ja näin horisontissa Kallaveden kirkkaan siniset laineet.
   Katselin siinä hetken paikallani ja mietin, että mikä kiire minulla on? Jalkani lähtivät kävelemään kohti satamaa välittämättä väsymyksestä – luonnollisesti minä seurasin jalkoja. Saavuin satamaan ja jäin tuijottamaan järvelle. Vaivuin ihanan raukeaan olotilaan ja tunsin samalla, kuinka imin itseeni iloa ja energiaa maisemasta, joka avautui edessäni.
   Vesi oli vaaleansinistä ja pienet, hennot aallot liplattivat veden pinnalla. Jos olisin ylettänyt, olisin hipaissut veden pintaa sormellani ja saadakseni aikaan niitä hienon näköisiä pocahontas-rinkuloita. Katselin kahta pikku paattia, jotka kelluivat siinä rauhallisuudessa vailla huolen häivää. Mieleni teki hypätä paatin kyytiin ja mennä istumaan keulaan, mutta runollista aamuhetkeäni olisi saattanut häiritä minua veneestä pois kiskova poliisi. Tyydyin siis vain voivottelemaan, missä järkkäri on kun sitä tarvittaisiin kaikkein eniten.”

Sunnuntai, 14/6/2015

Kirjoitus on peräisin toisesta blogistani, jonka päivittelyn lopetin vuoden alussa lukiokiireistä johtuen. Enää en kyseistä sivustoa päivittele, sillä vanhan konkarin oli aika jäädä eläkkeelle. Koin, että blogi tuli tiensä päähän, vaikka minulla riitti vielä kirjoitettavaa.

Mutta tosiaan, tarkoitukseni ei ollut tulla pelkästään jakamaan teille nostalgisia tekstin pätkiä, vaan puhumaan kiireestä. Tuo syyskuinen aamu oli kiireetön. Sen jälkeen vastaavia hetkiä ei ole ollut – ja nyt on kesäkuu. Miten se on mahdollista? Okei myönnän, että joulupäivänä köllötin lökäpöksyt jalassa suklaapurkki kainalossa seuranani vain loputon leffatarjonta, mutta sekin on vain yksi päivä. Muina päivinä päässä on pyörinyt jatkuvasti lauseita, jotka alkavat sanoilla: ”Ainiin, ja pitäisi myös…”

Abivuosi, kirjoitukset, pääsykokeet, työnhaku, töissä käynti, sosiaalisten suhteiden ylläpito, salikortin vingutus, kampaaja-aika, kotona lenkkiä odotteleva hurtta, syöminen, nukkuminen, rentoutuminen… kaikkea pitäisi tehdä. Yleensä muut kiskovat aikansa listan kolmesta jälkimmäisestä.

Olenko vain tottunut täyttämään kalenterini aivan äärimmilleen? Vai viekö jokin turha aikaani, kun en vain ehdi tehdä kaikkea? Olenko huomaamattani teknologian äärellä niin paljon, että tuntini hupenevat? Toisaalta, nostin tämän läppärinkin tismalleen siitä, mihin sen viikko sitten jätin edellisen blogitekstin jäljiltä. En ole kerennyt tässä välissä edes pohtia istahtavani koneen äärelle.

Mutta en kyllä osaa sanoa sitäkään, mitä olisin muka kerennyt tehdä. Yleensä havahdun iltamyöhään siihen, että taas vierähti vuorokausi viime havahtumisesta. Ristiriitaista, kun on niin kiire ettei ehdi tehdä mitään. Olenko minä elämäntapa kiirehtijä?

Pitäisi varmaan opetella sanomaan ”ei” myös itselle. Vaikka kuinka tekisi mieli, niin omat rajat on tiedettävä. Opin rajani syksyllä kantapään kautta, kun olin viikon saikulla burnoutin takia. Sen jälkeen olen osannut jättää tilaa muun muassa nukkumiselle ja liikunnalle.

Yksi eniten arvostamistani elämän ohjeista on ”elä hetkessä”, mutta en ole tainnut sitä muistaa viime aikoina noudattaa. Minne minulla on kiire? Kiire elää elämä loppuun? Enkö voisi vain nauttia käsillä olevista hetkistä ja antaa niille aikaa? Jokainen hetki on kuitenkin ainutlaatuinen, eikä tällaista päivää tule enää uudelleen vastaan. Ei pitäisi kiirehtiä kohti tulevaisuutta, kun eihän sitä ole edes olemassa. Olemassa on tämä hetki, ja mennyt säilyy muistoina. Tulevaisuus on vain mielen kehittämä harhaluulo siitä, mitä tulee tapahtumaan.

Mietin näitä asioita tänään töissä, kun olin lähdössä tapani mukaan kiireellä kotiin. Tajusin kuitenkin pysähtyä. Jäin nautiskelemaan jugurttini taukohuoneeseen, hengittelin pari kertaa syvään ja nuuhkin ikkunanraosta kumpuavaa kesäsateen tuoksua. Sekin oli kiireetön hetki. Ehkä tajuan pysähtyä jatkossa useammin.

Kesäkeli -teeman mukainen sadepisara.

Kesäkelien teemaan sopiva sadepisara.

-Ansku♥

Ps. Sovitaampas sillä lailla, että blogini virallinen julkaisupäivä on sunnuntai. Silloin vähintään tulee tekstiä. Jos aikataulut sallivat, niin suattaapi jotain tupsahtaa muinakin päivinä :)

Tunnistiko muuten joku muukin itsensä termistä elämäntapa kiirehtijä? Toivottavasti en ole ainut, jolla on tapana hieman yliaikatauluttaa.

Jätä kommentti

*