Inttilesk(i)en Päiväkirjat: Alkudraamaa

Heippahei! Tässä postauksessa on luvassa jatkoa pari viikkoa sitten aloittamalleni sarjalle, joka käsittelee armeijaa ja inttileskeyttä eri näkökulmista.

index

Inttiaika on jokaiselle omanlaisensa kokemus, enkä halua rajoittaa teidän lukijoiden samaistumis mahdollisuuksia vain omiin höpinöihini. Siispä kaksi hyvää ystävääni ovat lupautuneet mukaan tähän touhuun jakamaan kokemuksiaan kanssani, eli saatte triplamäärän tunnelmia luettavaksi.  Me kolme keräämme päiväkirjamerkintöjä ja fiiliksiä inttiajalta, jotka julkaisen sopivin väliajoin koosteena tänne blogiin.

(Jos sinulla sattuu olemaan kaveripiirissäsi tulevia/nykyisiä inttileskiä, jotka saattaisivat tarvita vinkkejä, tsemppiä tai ihan vain informaatiota etukäteen, niin vinkkaa ihmeessä, että täältä löytyy!)

Tässäpä fiiliksiä ensimmäisiltä viikoilta! Kamuset pysyttelevät nimettöminä, mutta ei hätää – kommenttikenttää ja itsensä tunnistamista varten kehitin mukavat lempinimet :)

Mansikkatyttö:

Ennen lähtöä

Vihaan sanoa heippoja, ne pelottaa melkeinpä eniten koko armeijassa. Luen paljon kokemuksia inttileskeydestä esimerkiksi blogeista, niistä tulee levollinen olo. Hankin myös tietoa armeija-asioista mahdollisimman paljon. Tiedän oikeastaan enemmän, kuin itse inttiin lähtijä. Käynnissä vahva “kyllä ME selvitään” ajattelu.
Iskä intoutuu kertomaan sen inttitarinoita joka väliin.

Lähtöpäivä

Karkaan töihin ennen kuin inttiin lähtijä herää, koska heippojen sanominen on kauheaa ja haluan tehdä sitä mahdollisimman vähän. Töissä ajatukset ovat muualla, eikä ehdi tulla pahaa mieltä. Kotiin tullessa outo olo, koska on tottunut olemaan kahdestaan. Ilta sujuu hyvin, mutta nukkumaan mennessä surettaa, just niiku aattelin käyvän.

Ensimmäinen viikko

Totuttelua yksin asumiseen. Yksin kaupassa käynnin ilot ja surut: kukaan ei kanna ostoskasseja, mutta mukava valita ruokia kun ei tarvitse miettiä mistähän se toinen ei nyt tykännyt. Hyvillä mielin. Pahaa mieltä aiheuttaa vain pienet sopeutumisongelmat armeijassa olevalla puoliskolla, tsempillä niistäkin selvitään.
   Vierailuviikonloppu, mukava nähdä prikaatia ja paikkoja missä poikakamu joutuu/pääsee olemaan. Epäsäännöllisyys viestittelyssä alkuun hämmentävää, loppuviikosta alkaa jo tottua. Kun ikävä juttu sattuu, olisi kiva jos toinen olisi vieressä kuuntelemassa ja lohduttamassa. Nyt pitää tyytyä vain epäsäännöllisiin viesteihin ja lyhyisiin tsemppauksiin.

Toinen viikko

Pitäisi tehdä isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat molempiin eikä toista saa kiinni, ärsyttää. Toiminta armeijassa alkaa olla säännöllisempää, viestittely helpottuu.
Haasteena puhelimeen puhumisen opettelu, ennen en oo tykänny yhtään. Nyt pitäisi yrittää keksiä järkeviä juttuja, kun iltaisin soitellaan. Iloinen siitä, että saan kuulla armeijassa alkavan olla mukavaa ja jopa hauskaakin.

…_jatkuvat_ inttijutut :D

Ekat lomat alkavat. On kiva viettää aikaa kahdestaan ja huomata, että “miehistymistä” on jo alkanut tapahtua.

Tyhmä maanantai, kun pitää sanoa heipat

Kanaemo:

Ennen lähtöä

Aina kun ajattelin inttiin lähtöä tai mitään siihen liittyvää, kyyneleet tulivat silmiin. En pystynyt edes puhumaan asioista hänen kanssaan, jotka minua häiritsivät. Asioista kuitenkin puhuttiin ja sovittiin, mutta samalla itkin. Tuntui todella pahalta, että ihminen, jota rakastan ja kenen kanssa on niin hyvä olla, lähtee maanantaina pois. Vietettiin paljon aikaa yhdessä, jotta ei jää katumaan sitten jälkeenpäin niitä päiviä, jotka olisi voinut viettää toisen kanssa. Viimeinen viikko päätettiin viettää mukavissa merkeissä. Sunnuntai-iltana teki mieli olla menemättä nukkumaan, jottei maanantai-aamu tulisi niin nopeasti. Mutta se tuli ja aina, kun katsoin häntä, rupesi itkettämään.

Lähtöpäivä

Automatka juna-asemalle oli hiljainen ja katsoin vain ikkunasta ulos. Juna-asemalla odoteltiin junaa puolisen tuntia ja vietettiin viimeisiä hetkiä halaillen. Junan saapuessa kaikki tapahtui tosi nopeasti. Heipat, halit, viimeinen suukko ja yhtäkkiä minulta vietiin suuri osa elämästäni – tuntui kun elämässä ei olisi enää mitään iloa.

Ensimmäinen viikko

Ensimmäiset kaksi päivää oli hirveitä. En tehnyt mitään, vietin päivät vain kotona itkien. Onneksi intti sallii puhelimen käytön iltaisin, niin oli mahdollisuus edes pitää yhteyttä. Kolmantena päivänä ryhdistäydyin, tajusin, että itkemällä se rakas ei sieltä intistä tule nopeammin.

Arki muuttui erilaiseksi, mutta siihenkin aloin tottumaan. Jo sunnuntaina, kotiväenpäivänä, sain nähdä häntä. Neljä tuntia sain nauttia hänen seurastaan. Rakkaan näkeminen inttiasussa ja hänen käytöksensä huvitti, sillä en olisi ikinä ajatellut, että hän olisi noin täsmällinen ja tarkka asioissa. Päivä oli sekä iloinen että surullinen, mutta kyllä se vähän helpotti, kun oli edes mahdollisuus nähdä.

Toinen viikko

Arki rupesi jo sujumaan, iltaisin juteltiin ja soiteltiin. Toisella viikolla olikin jo tiedossa ensimmäiset lomat, joten hymy ja innostus nousivat enemmän ja enemmän viikonlopun lähestyessä. Perjantaina leivoin hänelle ihanan kakun ja viiden aikaan lähdin asemalle päin. Meidän ihanalla tuurilla hän sattui olemaan juuri siinä bussissa, joka tuli 45min myöhemmin, kuin jo ensimmäisenä saapunut bussi.

Odotus kuitenkin palkittiin, kun bussi viimein tuli ja huomasin ihmisjoukosta tutut kasvot ja tutun hymyn. Loma päivät menivät nopeasti. Silti ne sisälsivät paljon ihania hetkiä ja yhdessäoloa. Viikonlopun yhdessä viettäminen helpotti paljon oloa ja nyt ei tarvitse kauan odotella, sillä seuraavalla viikolla on jo uusi lomaviikonloppu.

Semmoisia olivat kamusten tunnelmat. Itselle inttileskeys on hyvin moniulotteinen käsite. Iso osa ystäväpiiristäni marssi 6.7 armeijaelämään ja jokainen on kokenut muutoksen arkirutiineihin eri tavalla. On ollut mielenkiintoista seurata, miten toiset sopeutuvat nopeammin, toiset hitaammin ja osa ei edes halua sopeutua.

Riippuu hyvin paljon asenteesta, luonteesta sekä niiden yhdistelmästä, miten inttiajan kokee. Onko se ikävää pakkopullaa, josta tullaan juoksujalkaa lomille ja kiroillaan ginekset maanrakoon, vai onko se mahdollisuus löytää uusia puolia itsestään, kasvattaa kuntoa ja tavata uusia ihmisiä. Osalle armeija on urahaave, toiset useat laskevat päiviä pois pääsyyn. Asenne on kuitenkin avainasemassa siinä, mihin suuntaan motivaatio kallistuu. Nämä ovat tosin vain omia huomioitani, joita saa korjata itse palveluksessa olevat, jos tuntuu että hölisen ihan höpöjä :D

Ystäväpiirissäni on alokkaita laidasta laitaan. Kukin on lähtenyt tarpomaan inttiä läpi omalla tavallaan. Ihmistuntemusegoni on saanut pari kolhua, sillä olen saanut yllättyä niin nopeista sopeutujista kuin vastarannan kiiskistäkin. Onneksi 90% veikkauksistani meni kuitenkin nappiin, huh.

aamuja

-Ansku♥

Ps. Millaisia kokemuksia teillä on armeijasta / inttileskeydestä?

Kommentit

  • esa

    Voi,voi kun teillä on kaheeta,ottakee ero ja lentäkää mualimalle,kyllä ukkoja riittää,heheh,hee.!

    • Ansku

      Hahhah, säästyisipähän ainakin inttitarinoilta ;D

  • Jari Holopainen

    Armeija ei kuulunut kohdallani myönteisiin elämänkokemuksiin, mutta aihepiiriä olen miettinyt enemmän oman lapsen syntymän myötä. Isänmaa on saanut uuden merkityksen. Armeijassa opittavia asioita on vain yksi: totteleminen. Sitä harjoitellaan niin taaksepoistumisella kuin uhkailullakin. Tottelemattomuudesta seuraa rangaistus. Joskus koko joukkueelle. Silloin useimmiten juostaan.
    Olin armeija-aikaan turhan hiljainen – nykyään olen hoksannut senkin, että myös esjmiehiä voi puhutella joukkueen edessä. Ei ehkä kannata kysyä mitä jäbä duunaa, mutta asiasta kannattaa aina kysyä ja sanoa. Säästytään monelta ahdistukselta.

    • Ansku

      Aivan, käskyjen noudatus ja totteleminen ovat kyllä avain asemassa kun armeijasta on kyse. Mukava, että nyt isyyden myötä on selkiytynyt asioita, jotka menneisyydessä mietityttivät! Ja tosiaan asioiden esille otto on tärkeää, jos jokin mietityttää, kunhan löytää sopivan kohdan milloin avata suunsa. Kiitos Jari kommentista :)

Jätä kommentti

*