Kahden kuukauden yksin asustelun jälkeen löysin vihdoin viime viikolla lompakkoystävälliset junaliput ja osuivat vieläpä tuplavapaille – toisin sanoen oli aika palata kotikotona käymään.
Kokemus oli virkistävä. Minulla ehti olemaan jo parin edellisen viikon ajan jotenkin hankala olo. Olin vailla jotain, mutta en oikein tiennyt tarkalleen mitä. Ehkä se tunne oli koti-ikävä, sillä nyt Ouluun palattuani olo on mitä mainioin.
Itselle isoin muutos omilleen lähtiessä on ollut kaveripiireissä. Lähikavereista on tullut kaukosuhteita, ja entiset kaukokaverit asuvat nyt muutaman kilometrin säteellä. Samaan aikaan lukiossa muodostunut porukka on puoliksi intissä ja loput opiskelemassa hajallaan ympäri Suomea. Myös välivuosi tuo oman mausteensa ihmissuhteisiin – aiemmin minulla on ollut päivittäin ympärillä koulukaverit, joihin on tutustunut automaattisesti opiskelun ohella, nyt suhteita on pidettävä yllä ainoastaan vapaa-ajalla.
Tiesin jo ennen muuttoa, että tulen varmasti tuntemaan oloni jollain tapaa irralliseksi ja yksinäiseksi aika ajoin. Näin on myös välillä käynyt, mutta huomattavasti harvemmin kuin mitä etukäteen arvioin. Isoimmat vaikuttajat yksinäisyyden tunteen välttämiselle ovat olleet huiput työkaverit ja valmiiksi läheiset paikalliset ystävät. Lisäksi olen pohjimmiltani yksinäinen susi, eli viihdyn varsin hyvin myös ihan itsekseni.
Uuteen sosiaaliseen ympäristöön sopeutuminen on ollut minulle ehkä se suurin haaste täällä. Ei sen takia, että olisin jotenkin turhan ujo tai hiljainen tutustumaan kehenkään, vaan siksi, ettei uutta ihmistä opi tuntemaan muuta kuin ajan kanssa – riippumatta siitä kuinka avoin ja sosiaalinen pyrkisi olemaan. Vaatii monet juttutuokiot ja illanvietot ennen kuin tuttavuus syvenee ystävyydeksi.
Mutta kyllä se teki niin hyvää nähdä tuttuja ja turvallisia ystäviä, jotka tietävät minusta jo kaiken olennaisen. Saa vain olla täysin oma itsensä ilman tietynlaista vieraskoreutta. Koen myös olevani valtavan onnekas, sillä ehdin nähdä kahden vuorokauden aikana lähes kaikki, keitä olin ikävöinyt. Aikataulut natsasivat mukavasti, joten päivät menivät kaakaokupposen äärellä höpöttäessä milloin missäkin kahvilassa.
Onneksi minulla kuitenkin on ollut täällä ystäviä ennestään ja heidän kauttaan olen helposti päässyt tutustumaan uusiin tyyppeihin. Hatunnosto heille, ketkä muuttavat kaupunkiin, josta eivät tunne ketään ennestään! Minä en välttämättä uskaltaisi.
Mitäs muuta.. Noh, perhe oli tottakai riemusta sykkyrällä kun ilmaannuin vierailulle. Syötiin hyvää ruokaa, juteltiin kuulumisia ja katseltiin Vain Elämää yhdessä. Semmoista rentoa kotoilua. Kotona oli vastassa myös perheen koiruli, joka nukkui hyvin tiiviisti jaloissani ne pari yötä, jotka ehdin siellä viettää. (Jälkimmäisenä yönä heräsin siihen, että olin nostanut jalkani kuntopyörää vasten, hurtan omiessa yli puolet patjan pinta-alasta :D ) Huvittaa, miten hännänheiluttaja suhtautui saapumiseeni – ensin meni hämilleen, että kuka se tuo on ja viitisen minuuttia myöhemmin ryntäsi syliin nuolemaan aivan täpinöissään. Veikkaan, että nyt on senkin hellyyden kipeän karvakasan rapsutusmittari täytetty.
// 1. Junassa tuli taas istuttua jokunen tunti. Miksi muuten meno- ja paluumatka tuntuvat aina erimittaisilta? // 2. Luonto oli muovannut Kuopion varsin syksyiseksi, kyllä kelpasi lenkkeillä // 3. Unikaveri // 4. Iloinen reissaaja, joka osti uuden paidan (Vero Moda) Oulusta ei tätä ehdotonta suosikki liikettäni löydykään ihan nurkan takaa :(
Kaiken kaikkiaan onnistunut reissu, kyllä nyt taas jaksaa tehdä töitä ja haaveksia pääsykoekirjojen ostosta.
-Ansku♥
Ps. Jumituin matkalla Kuopioon päin yli tunniksi Kajaaniin, sillä VeeÄrrällä oli vetureista pula. Kuulutus oli tragikoominen:
”Pahoittelemme viivästystä, mutta meiltä puuttuu veturi”
Ilmoitan uusista teksteistä Twitterissä (@ansq96), kannattaa käydä seuraamassa. Linkki löytyy sivun oikeasta reunasta :)
