Pilvien päälle piilotettu

Heipsan, minun piti tästä maisemasta tällä kertaa kirjoitella.

12200416_892849720783297_1609151741_n

Puhelimeni kamera ei tosiaan kyennyt tallentamaan kaikkea, mitä taivas tarjosi, mutta ehkä tästä saa edes jonkinlaisen ajatuksen siitä, miten upea näky maisema oli livenä. Niin, ja tuo savu-pilvi-höttönen on kaupunki – taivas oli kyseisenä aamuna muilta osin pilvetön.

Kun nousin viikko sitten maanantaiaamuna kello seitsemän maita lentokoneeseen, en osannut aavistaa, miten paljon saisin siltä lennolta matkaan itselleni. Muistan, nousun jännittäneen minua jonkin verran. Tarrasin kaksin käsin kiinni käsinojista ja katselin hieman hätääntyneenä toistuvasti ulos pikkuisesta ikkunasta. Mahassa muljahti, kun tajusin, etteivät koneen renkaat enää ottaneetkaan maahan – fysiikka on kyllä merkillistä, kun semmoisen rotjakkeen saa niin helposti liitelemään kymmenien kilometrien korkeudella.

Sen jälkeen en muista mitään muuta kuin kasvoille iskeytyneen väriloiston. Niin lämpimiä sävyjä, niin paljon toisiinsa limittyneitä pieniä vivahteita, jotka muovautuivat auringon haukotellessa horisontissa. Itse värien lähde ei missään vaiheessa noussut niin korkealle, että se olisi näkynyt. Vain aamun ensisäteet voimistuivat hetki hetkeltä ja leimusivat pitkin itärajaa. Minusta tuntuu, että tapitin näkymää monttu auki ja silmiä räpäyttämättä koko lennon, sillä seuraavan kerran havahduin kapteenin laskeutumiskuulutukseen. Lähestyessämme Helsinkiä ja merta, lämpimät värit sulautuivat kaukana edessä päin vilpoisen sinertävään, sumun tapaiseen systeemiin. Meren yllä väri oli yhtenäisen sininen, sellainen joka tuntuu sitä katsellessa kylmältä kämmenpohjissa.

Tuntuu hurjalta ajatella, että joka aamu kaikki tämä on tuolla taivaalla. Vuorokaudesta toiseen aurinko nousee ja luo ainutlaatuisia kuvioita pilvien päälle, piiloon katseilta. Ja aurinko on tehnyt niin ties kuinka kauan – ja minä näin sen ensimmäisen kerran vasta nyt. Montako vastaavanlaista näkyä minulta on jäänyt välistä? Ei onneksi yhtään, sillä jokainen aamu on erilainen. Oma, ainutlaatuinen yhdistelmänsä valoa, värejä ja pilviä.

Tuommoisen nähdessään alkaa väistämättä miettimään, miten pieni ihminen on. Olemme avaruutta, avaruus on meissä ja me sen sisällä. Maapallo on vain yksi kappale, joka on monien muiden kappaleiden tavoin kytkeytynyt osaksi jotain isompaa. Internet on täynnä erilaisia teorioita avaruuden laajenemisesta ja meidän sijainnistamme siinä. Mikä saa ihmisen opiskelemaan itseään? Onko teillä ajatuksia tähän, kun minä olen pohtinut erittäin usein, miksi me haluamme tutkia sitä mitä olemme, mitä näämme ja mitä emme nää pääsemättä ratkaisuun.

Mikä ylipäätään saa auringon nousemaan joka aamu säännönmukaisesti kerta toisensa jälkeen? Fysiikan avulla on koitettu selittää, uskonnoilla on koitettu selittää, mutta totuuteen on mahdoton päästä käsiksi, koska emme pääse menneisyyteen asiaa tarkistamaan, emmekä nää sinne jonnekin mikä tätä kaikkea ohjaa, jos ylipäätään yhtään mikään.

Itse en koe uskovani jumaliin mutta minusta on mukava uskoa auringon nousuun. Se on siellä aina, se symboloi minulle elämää ja uutta mahdollisuutta. Ilman aurinkoa ja sen joka aamuisia taideteoksia, ei täällä olisi mitään muutakaan. Jos se, mikä meidät on luonut on jotain noin kaunista ja vaikuttavaa, eikö jokaisessa meissäkin ole silloin palanen sitä?

-Ansku♥

Ps. Oletteko muuten koskaan koittaneet miettiä ensin näitä isoja avaruusjuttuja, ja sitten heti perään alkaneet kutistaa ajattelua kohti pienempiä eliöitä ja otuksia aina molekyylien rakenteeseen ja niiden osiin asti? Koska jos sitä yrittää, niin ainakin itselle aiheutuu päänsärkyä :D Kaikki se iso ja valtava on lähtöisin siitä pienestä, toisaalta taas tuntuu että kaikki pieni on olemassa koska on kaikki se äärettömyys ympärillä.

Pps. Tässä videomateriaalia, joka toivottavasti toimii. Laatu on järkyttävä joka tapauksessa.

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Näinhän se on, kun aina muistaisi itsekin, että joka aamu armo uus. Aihepiiriä hieman sivuten, poikani lukion 1. vuoden maantiedossa ja samanaikaisesti olevan biologian kurssin kohdalla tulee niin paljon käsitteitä, että pää on näiden kirjojen tutustumisen jäljiltä kuin Haminan kaupunki. Miten päin maapallo pyörii, miten tuulet kääntyvät coriolis-ilmiön seurauksena, miten merivirrat siirtävät lämpöä jne. Ei minullakaan ole ajatusta siitä, miten kaikki sai alkunsa, Pariisin keväällä on hieno kappale nimeltä Astronautti. Sen eräässä kohdassa sanat menevät näin

    …halusin vain päästä näkemään
    millaista on olla elossa…

    • Ansku

      Pidän kyseisestä kappaleesta kyllä :) Ja maantiedon ylioppilas kokeissa käyneenä tiedän hyvin kuinka aihealueet saa välillä pään pyörälle :D

Jätä kommentti

*