Elämänkoulussa

Kun olin kuusivuotias, olisin isosiskojeni mukana halunnut jo päästä kouluun. Silloin äitini lohdutti minua sanomalla: “Älä huoli Sanna, kaikki me ollaan elämänkoululaisia, pienet ja isot samalla lailla. Vaikka emme kävisi koulua, käymme silti elämänkoulua.” Silloin tuo ajatus ei oikein lohduttanut. Myöhemmin olen aika-ajoin palannut tuohon ajatukseen ja todennut sen pitävän paikkansa.

Elämänkoulussa oppii monenlaista. Työpaikallani eräs muistisairas herra unohtaa jo aamiaiselta lähtiessään syöneensä juuri. Jo muutaman metrin kuljettuaan hän palaa ruokapöydän ääreen ja on ihmeissään, kun hoitaja hänelle määrätietoisesti asiaa selvittää: “Sinähän juuri äsken söit aamiaisen, mene vain olohuoneeseen.” Alkuun tilanne naurattaa, mutta vakavoidun kun ymmärrän; tarvitsisin itselleni saman määrätietoisen äänen joka ilta jääkaapin ovelle. “Sinähän juuri söit, ei sinulla enää voi olla nälkä”. Elämänkoulussa monet asiat ovat vaikeita oppia käytännössä vaikka ne teoriassa olisivat helppoja ymmärtää.

Asiat, jotka toisillemme jaamme itsestäänselvyyksinä, voivat näyttää toisesta aivan muulta. Tällä viikolla keskustelin poikiemme kanssa hätänumeroon soittamisesta. Kerroin, että jos hätänumeroon joutuu soittamaan vaikkapa tulipalon sattuessa, hätäkeskuspäivystäjä kysyy kysymyksiä, joihin pitää vastata. Luettelin, että puhelun aikana kysytään mm. omaa nimeä, osoitetta ja kuntaa. Ekaluokkalainen muisti nimensä ja osoitteensa hyvin, mutta kunnaksi hän vastasi kirkkain silmin “Palokunta”. Kuinka usein elämä  mutkistuukaan erilaisten väärinymmärrysten vuoksi.

Voiko elämänkoulussa tulla täysin oppineeksi? Tuskinpa. Joissakin asioissa tietysti harjaantuu, jolloin aiemmin vaikeana koettu asia muuttuukin helpoksi. Selkein esimerkki tällaisesta on lapsena opittu käveleminen tai pyörällä ajaminen. Mutta on paljon asioita, jotka eivät tunnu menevän perille edes kantapään kautta. Etenkin iltaisin huomaan sen lapsien iltapuuhia ohjatessani. Miten helposti illasta muodostuukaan tahtojen taistelukenttä, pohjavireenä oma kärsimättömyydestä ja lasten vitkuttelusta energiansa saava negatiivinen kehä. Teoriassa ehkä tiedän, kuinka kaiken saisi toimimaan, mutta käytäntöön se ei monestikaan ole yltänyt. Tunteet vievät voiton järjestä.

Edetäänkö elämänkoulussa aina korkeammalle luokka-asteelle? Kai yleensä tietomäärä lisääntyy iän karttuessa, mutta paljon nuorena opittua tietoa putoaa samalla pois muistista, koska muistikapasiteetti on rajallinen. Uskoisin kuitenkin ymmärryksen jollainlailla lisääntyvän elämän edetessä. Omassa elämänkoulussani haluaisin ainakin oppia ymmärtämään, antamaan anteeksi, sekä tukemaan vahvuuksia niin itsessäni kuin lähimmäisissänikin.

Jätä kommentti

*