Havaintoja avioliitosta

sewing-machine-1806096_1920-1Eräänä päivänä viimeistelin töissä ompelukoneella pientä olkalaukkua. Työ oli pieni, mutta kangas paksua ja moninkertaista. Ajattelin, että ehkä se kone sen kestää. Jos ihan varovasti. Mutta niin siinä vain kävi, että koneesta katkesi neula ja vain noin sentin matka jäi ompelematta. Vaihdoin neulan kuitenkin toivorikkain mielin. Kyllä se laukku varmasti kohta valmistuisi. Pikkujuttu. Neulan vaihdon jälkeen kone ei kuitenkaan lähtenyt toimimaan, vaan neula tuntui louskuttavan vasten puolakotelon kantta. Pelästyin. Nytkö menin hajoittamaan koneen? Hetken mietittyäni päätin, että jätän työn odottamaan seuraavaa päivää. Ehkäpä se silloin taas toimisi. Kotona kuitenkin pohdin koneen kohtaloa. Nytkö kone olisikin entinen? Entä jos arvokasta konetta ei saakaan enää korjattua?

Uusi päivä valkeni ja saavuin jälleen työni ääreen toivoen, että kone olisi yön aikana kokenut jonkinlaisen ihmeparantumisen. Syvään huokaisten aloitin ompelemisen, mutta ei. Kone ei vain toiminut. Koitin miettiä tilanteeseen ratkaisua. Hyvien yöunien ja kahvin virkistämien aivosolujen ansiosta syttyi pieni lamppu pääni päälle. Mietin toimintaani. Miksi kone yht´äkkiä lopetti toimintansa? Olisiko neulan vaihdossa voinut sattua jotain outoa? Käänsin käsipyörää ja tarkkailin neulan liikettä. Aivan! Olin uutta neulaa vaihtaessani jättänyt neulan puolitiehen. Avasin ruuvin, työnsin neulan syvemmälle ja kiristin. Koeompelu todisti, että ompelukone oli taas toimiva. Uutta konetta ei tarvinnutkaan hankkia, edes huoltoon konetta ei tarvinnut viedä. Elämä hymyili jälleen.

Miten ylläoleva tarina liittyy avioliittoon? Paljonkin. 15 vuoden vankalla (?) kokemuksella huomaan, että teen hyvin toimivasta suhteestamme joskus samanlaisia päätelmiä kuin ompelukoneesta. Nytkö kaikki on vialla? Eikö hän enää rakastakaan minua? Miksi keskustelumme muuttuu välillä pelkäksi mäkätykseksi. Mikä neuvoksi?

Joskus hyvät yöunet tekevät ihmeitä avioliitossakin. Ja ruoka. Ne ovat kai niitä perustarpeita, joita ilman ei jaksa. Ei edes sitä rakkaintaan. Mutta tarvitaan muutakin; ainakin yhteistä aikaa, läsnäoloa ja läheisyyttä. Keskustelua. Että oppii tuntemaan itseään ja toista ja antaa itselleen tilaa muuttua ja toiselle. Ja että molemmat tahdomme rakastaa.

Olen huomannut, että jos olet kaukana, huudan sinulle. Jos olet lähellä, niin pelkkä huokaisu riittää, ja hengitys. Ja iho. On helpompaa, jos ei tarvitse olla kaukana kauaa, ja jos saa valita, miten lähellä hengittää. Ehkä silloin oppii kuuntelemaan. Pienemmästäkin.

Rakastan sinua Timo.

 

 Kuva: Pixabay.com

Kommentit

  • plokkariukki

    Hyviä huomioita Sannalta, vaikka takana onkin “vain” 15 vuoden kokemus aviosta. Omani, yli 40 vuoden kokemuksen perusteella, puolin ja toisin aika-ajoin vieläkin tulee esille asioita, jotka eivät sillä hetkellä tunnu mahtuvan pirtaan millään. “Vikoja” ilmestyy varsinkin toiseen puoliskoon ja sekö vasta potuttaa. Vilkaisu peiliin ja pieni muistelu, onko itsellä tapahtunut mitään edes läheskään vastaavaa, palauttaa taas ukkoparan normaaliin päiväjärjestykseen. Joskus se vie päivän, joskus pidempään, kunnes unohtuu, mikä olikaan harmituksen syy.

  • Sanna Lukkarinen

    Tuo 40 vuotta on kyllä kieltämättä hieman vankempi kokemus, sen rinnalla 15 vuotta tuntuu aika kevyeltä. :)

Jätä kommentti

*