Itkua ja naurua

Meillä kaikilla on tunteet, se miten niitä ilmaisemme vaihtelee henkilöstä riippuen. Lapset näyttävät yleensä herkemmin tunteitaan ainakin silloin jos heillä on turvallinen paikka niitä purkaa. Me aikuiset olemme laskemoivampia, mietimme tilanteen sopivuutta ja torumme itseämme, jos saamme elokuvissa yltiöpäisen itkukohtauksen tai jos emme saa nauruamme loppumaan vaikka tilanne olisi oikeasti vakava. Joku kertoi, että miehilläkin on tunteet, tai ainakin yksi tunne, näläntunne. Tämä tunne taitaa kyllä elää meillä naisillakin voimakkaana.

Sain pari päivää sitten nähdä lyhyen videonpätkän jossa tuttavani perheen koiraa leikitettiin puutarhaletkulla. Koira oli ilmeisen innostunut liikkuvasta vesisuihkusta ja hyppi ja kirmaili edestakaisin yrittäen saavuttaa vesisuihkua. Kuva oli hauskaa seurattavaa. Vielä hauskemmaksi sen teki, että video oli valmiiksi naurettu. Pieni tyttö, ilmeisesti vielä vauvaikäinen, oli seurannut koiran leikkiä ihastuksissaan. Nauru vaikutti kaikkea muuta kuin laskelmoidulta. Se kumpusi suoraan sydämestä.

Viime sunnuntaina pääsin käymään Kuopiossa. Lähdin hieman suunniteltua aiemmin, jotta pääsisin osallistumaan paikalliseen ev.lut. Lähetyshiippakunnan jumalanpalvelukseen. Olemme iloksemme kotiutuneet Lähetyshiippakunnan seurakuntaan Iisalmessa mutta Kuopion seurakunnassa en ollut aiemmin päässyt käymään. Taukoa edellisestä jumalanpalveluksessa käymisestä oli kulunut kolme viikkoa. Oli jo ikävä kirkkoon.

Istun seurakuntasaliin. Mukana on useita lapsiperheitä sekä joitakin keski-iän ylittäneitä seurakuntalaisia. Lapset ääntelevät kotoisasti jo alkuvirren aikana. Jossain vaiheessa kuuluu pahaenteisen kumea kopsahdus. Yksi pienimmistä on lyönyt päänsä johonkin kovaan ja kohta kotoisan äänen volume nousee jo lähelle mikrofonilla vahvistettua papin puhetta. Kalle-pappi ei viiden lapsen isänä moisesta hätkähdä vaan aloittelee saarnaa.

Aluksi pappi kertoo hauskan vertauksen pilkkimisestä ja jatkaa kohta päivän tekstin käsittelyä, saarna tempaa mukaanssa. Kuulen välillä vauvan itkun joka on muuttunut ehkä nälkäitkuksi. Tai mistä näitä tietää. Vauva itse kai on itkunsa asiantuntija, vauvan vanhemmat tulevat hyvänä kakkosena. Meillä muilla ei ole tietotaitoa eikä valtuuksia mennä nimeämään itkulle syitä tai apukeinoja. Sukellan saarnan mukana Siiloan lammikolle. Saarna päättyy.

Polvistun alttarille. Viereen polvistuu nuori perhe noin 3-vuotiaan tyttärensä kanssa. Pappi siunaa lapsen ja sanoo lopuksi -Jeesus rakastaa sinua. Tyttö lausuu kirkkaalla äänellään -Kiitos. Saan ehtoollisen ja kävelen takaisin penkkiin. Alttarilla on perhe, äidillä vauva sylissään. Huomaan että pappia alkaa naurattamaan. Ihmettelen.

Loppuvirren jälkeen tilanne selviää. Pappi kertoo, että papin siunatessa vauva oli alkanut nauraa.

Kysyeisen sunnuntain Psalmissa (106) sanotaan:

“Illalla on vieraana itku
mutta aamulla ilo.
Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi,
riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun.”

“Menkää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten”. Papin sanat soivat mielessäni astuessani aurinkoiselle kadulle.

P.S. Saarnan Pietarin seurakunnasta voi halutessasi kuunnella osoitteesta www.lhpk.fi/saarnat, otsikolla “Voiko tahna silmissä auttaa?”

 

 

Jätä kommentti

*