Itseironia

Ihailen ihmisissä monia ominaisuuksia, ominaisuuksia, joita toivoisin itsellänikin olevan. Toivoisin olevani ainakin viisaampi, rohkeampi, määrätietoisempi ja sosiaalisempi. Monesti huomaan haaveilevani olevani myös järjestelmällisempi, vaikka samassa hetkessä ajatus kauhistuttaa. Koska en ole ollenkaan järjestelmällinen ihminen. Kauhistuttaisi olla jotain, jota ei oikeasti ole. Siitäkin huolimatta, vaikka moni asia sen myötä sujuisikin helpommin. Kaapit pysyisivät (kuin itsestään?) järjestyksessä, eikä siivouksesta tulisi luistettua. Ei, en haluaisi sittenkään olla erityisen järjestelmällinen, vaikka pieni järjestelmällisyysruiske ei olisi ollenkaan pahitteeksi.

Yhtä usein haaveilen omaavani vahvan auktoriteetin. Sellaisen, että vain pienellä kehoituksella saisin lapset jättämään tietokonepelinsä ja ajamaan nurmikkoa. Tai niin, että jo pelkkä läsnäoloni saisi lapset rauhoittumaan ja toimimaan kuten järkevien hyvin kasvatettujen lasten voisi kuvitella toimivan. Iltatoimet sujuisivat kuin itsestään ja läksyjen teosta ei tarvitsi edes mainita, vain pieni kulmakarvojen nosto olisi riittävä muistutus. Tätä auktoriteettiruisketta voisinkin oikeastaan tilata tupla-annoksen.

Ehkä eniten ihailen ihmisissä kuitenkin taitoa nauraa itselleen. Miten helppoa onkaan olla sellaisen ihmisen seurassa, joka aivan spontaanisti välillä tunnustaa tehneensä jotain aivan hölmöä. Silloin on läheisenkin helppo olla oma itsensä, on tilaa hengittää. Kun on armollinen itselle, on sitä yleensä myös toiselle.

Onko kyky nauraa itselleen sama asia kuin itseironia? Äkkiseltään ne kuulostavat mielestäni synonyymeiltä. Vaan ovatko ne sitä sittenkään? Wikipedian mukaan ironia on huumorin laji ja tarkoittaa epäsuoraa ivaa ja itseironia itseen kohdistuvaa ivaa. Minusta iva ja huumori asettuvat aika huonosti yhteen. Myös itseironialla voi olla siis negatiivinen kaiku. Itseironiaa voidaan kai käyttää väylänä itsensä turhaan vähättelyyn. Ja onhan mahdollista, että itseironian varjolla omia virheitä myös peitellään, heittämällä kaiken leikiksi. Hämäämällä, että ei kai sen nyt niin väliä olekaan.

Mutta aito itselleen nauraminen on taito, jota todella ihmisissä ihailen. Sellainen sydämellinen ja vapauttava, anteeksiantava suhtautuminen itseen ja toisiin. Yhdistettynä hyväntahtoiseen huumoriin. En tiedä, kuinka tuota taitoa voisi itsessään kehittää. Kansalaisopisto voisi alkaa järjestämään kursseja aiheen tiimoilta. Opetus voisi tapahtua kokemusohjaajien omakohtaisten esimerkkien sekä opiskelijoiden omien “harjoitustöiden” kautta. (Harjoitustyöt onnistuisivat silloin, jos ne epäonnistuisivat ja tilanteelle silti osaisi nauraa ja sen luontevasti ja avoimesti näyttää myös muille.) Vai kävisikö niin, että taitoon tarvittaisiinkin useamman vuoden korkeakouluopinnot? Tai mahdollisesti elämän pituinen matka.

 

Kuva: pixabay.com

Jätä kommentti

*