Minulla on ollut ilo tavata ja jollain lailla tunteakin kolme isovanhempaani: äitini vanhemmat Aimo-papan ja Enni-mamman sekä isäni äidin Anni-mummun. Nyt kaikki isovanhempani ovat jo kuolleet. Isäni isää, Väinö-vaaria, en ole ehtinyt tavata, koska hän on kuollut jo 60-luvulla. Tänä kesänä lapsuuden kotiseudulla Hämeenlinnassa käydessäni pääsin yllättäen tustumaan vaarin elämään. Anni-mummu oli joskus antanut tätini hoiviin tuohisen käsilaukun, joka oli täynnä vanhoja sota-aikaisia kirjeitä. Nyt täti toi kirjeet isälleni syntymäpäivälahjaksi, ja niinpä minäkin pääsin niitä lukemaan. Tiesin, että mummu ja vaari olivat olleet kirjeenvaihdossa sodan aikana. Naimisiin he olivat menneet aprillipäivänä 1944, josta alla oleva kuva on muistona. Etsin mielenkiinnolla heidän kirjeenvaihtoaan paksusta kirjenipusta, mutta harmikseni löysin vain joitakin hyvin yleisluontoisia kirjeitä, joita Anni oli lähettänyt Väinölle. Mummu oli halunnut heidän yksityisen kirjeenvaihtonsa polttaa, mikä on toki ihan luonnollistakin.
Millaisia kirjeitä sitten löysin? Kirjeitä oli kaikkiaan arviolta viitisenkymmentä. Suurin osa niistä oli Väinölle osoitettuja kirjeitä hänen ollessaan rintamalla vuosina 1939-1944. Lähettäjät olivat sisaruksia ja muita sukulaisia, ystäviä sekä koulutovereita. Ja lisäksi joukossa oli myös pari-kolme kirjettä Annilta. Rintamalla ollessaan Väinö sai kirjeitä myös ainakin kahdelta toisella rintamalla olevalta ystävältään. Väinö kirjoitti ahkerasti kirjeitä, mistä jotkut kirjoittajat häntä kiittelivätkin. Väinön kirjoittamia kirjeitä tuohilaukusta löytyi vain muutama, ne Väinö oli kirjoittanut äidilleen Marialle.
Väinö kirjoitti äidilleen lyhyesti suurella ja selkeällä käsialalla. Äiti oli kirjeiden perusteella jo sairas ja iäkäs, mahdollisesti myös heikkonäköinen. Kirjeistä löysin vaarin, joka oli harras kristitty. Kirjeissään hän muistutti äitiään kristillisen uskon tärkeimmistä asioista, toivon perustasta. Lisäksi hän vakuutti kirjeissä, että hänelle itselleen kuuluu hyvää. Tai niin kuin tässä kuvan kirjeessä, ”suurinpiirtein hyvää”. Rivien välistä voi olettaa, että aina ei sodassa ole niin hyvääkään kuulunut. Vaikeissakin paikoissa Väinö oli, etenkin sodan loppupuolella. Väinö toimi sekä talvi- että jatkosodassa ajomiehenä kuljettaen ilmeisesti etulinjaan ruokaa ja varusteita. Tehtävä oli vaarallinen ja yksinäinen. Tietääkseni Väinö ei kuitenkaan vammautunut sodassa.
Kirjeissään Väinö teititteli äitiään, mikä lienee tyypillistä tuohon aikaan. Lopuksi Väinö kirjoittaa; ”Jäämme taaskin Jumalan haltuun! Näkemiin vain! sydämellisin terveisin Väinö”. Väinö kirjoitti tekstin äidilleen, mutta haluan ottaa tekstistä osan myös itselleni. Haluan tavata vielä joskus Väinö-vaarini.
