Puuttuva palanen

Siivosin jokin aika sitten lastenhuonetta ja löysin monenlaista poistettavaa tavaraa. Niiden joukossa oli myös puinen palapeli, josta valitettavasti puuttui yksi palanen, mutta joka muuten oli melko hyvässä kunnossa. Puinen, tai oikeammin vanerinen palapeli oli mielestäni kaunis ja ajaton esine ja siksi tuntui pahalta heittää palapeli pois. Niin kuitenkin kävi, että se päätyi pannuhuoneeseen sytykkeinä toimivan lehtipinon päälle odottelemaan seuraavaa sytyttämistä. Jäin pohtimaan, voisiko palapelin paloja vielä käyttää jossain uudessa käyttötarkoituksessa hyödyksi.

Kun seuraavan kerran näin palapelin, nousikin mieleeni idea heijastimesta. Valitsin palapelistä yhden palan, jonka pintaan liimasin tarrapintaista heijastinkangasta. Huomasin, että paperipintaisen kuvan päälle tarraa ei kannattanut kiinnittää, koska heijastinkankangas irtosi siitä herkästi yhdessä paperin kanssa. Heijastinkangas kannatti kiinnittää puhtaalle vaneripuolelle. Taakse liimasin kuumaliimalla kiinni rintaneulapohjan, jonka avulla heijastimen voi kiinnittää vaikka takin rintamukseen tai reppuun rintaneulan tapaan käytettäväksi. Molempia, sekä heijastinkangasta että rintaneulapohjia löytyy esimerkiksi askarteluliikkeistä.

Palapelin puuttuva pala kirvoitti ajatukseni hieman filosofisemmille raiteille. Mietin yksittäisten palojen merkitystä yhtenäisen kuvan muodostumisessa ja niiden saumattoman yhteistyön tärkeyttä. Toisin sanoen jokaisen palan oikean paikan löytymisen tärkeyttä täydellisen kuvan muodostumisen kannalta. Onhan yksittäinenkin pala jo sinällään kaunis ja puhutteleva, mutta jos palat ovat toisiinsa nähden väärässä paikassa, ne eivät muodosta kuvan luojan suunnittelemaa kokonaisuutta.

Ajatus alkoi kulkea omia latujaan. Aloin pohtimaan prosessin tärkeyttä. Onhan jokin tarkoitus sille, että kuva muodostui juuri erillisistä ja irrallisista paloista, vaikka kuvan olisi voinut aivan hyvin valmistaa suoraan yhtenäiseksikin. Palojen yhteen sovittamisesta ja kuvan valmistumisestahan koituu rakentajalleen suurin ilo. Siitä, kun palat loksahtavat kohdilleen ja huomaa kuvan vähitellen muodostuvan kokonaiseksi. Juuri sehän on ollutkin palapelin suunnitelijalla tarkoituksena.

Palapelin pala voi olla tärkeä myös erillisenä yksilönä uudessa käyttötarkoituksessa. Pala saa ikäänkuin uuden tehtävän heijastaen valoa ja turvaten elämää.

Vaan voisiko tätä näkökulmaa soveltaa meihin ihmisiin ja elämään? Olenko minä epämääräisenä palana osa suurta kokonaisuutta? Muodostammeko yhdessä suuremman kuvan, jonka voi hahmottaa vain kauempaa? Onko olemassa Luoja, joka on kaiken jo edeltäpäin piirtänyt? Onko olemassa toinen ulottuvuus, jossa palapelin pala voi olla heijastamassa valoa, näkyä pimeässä ja turvata elämää?

Jätä kommentti

*