Surun tasapaino

voikukaElämäämme kuuluu iloa ja surua, saavutuksia ja luopumisia. Monesti huomaan etsiväni ja arvostavani iloa enemmän kuin surua, onnistumista enemmän kuin epäonnistumista. Toisaalta myös oman epäonnistumisen ja virheen yli pääseminen ja siitä oppiminen tuntuu vaikeammalta kuin onnistumisten kautta oppiminen. Vai kuvittelenko vain?

Varmasti molempia tarvitaan; hyviä ja huonoja hetkiä. Joskus pienikin kannustus ja onnistuminen sopivaan aikaan voi saada ihmeitä aikaan. Tämän olen saanut huomata mm. seurattuani poikiemme jalkapalloharrastusta. Mutta entä ne surun ja epätoivon hetket? Pystymmekö ottamaan niistä kaiken sen, mitä niillä olisi meille annettavanaan?

Jokin aika sitten katselimme perheen kanssa loistavan animaation: Inside Out – mielen sopukoissa. Siinä sukellettiin vieraaseen kaupunkiin muuttavan perheen, ja erityisesti perheen tyttären, elämään ja ajatusmaailmaan. Elokuvassa esitettiin hyvin havainnollisesti mitä voi tapahtua,  jos ei ole tilaa tai mahdollisuutta surra silloin, kun olisi surun aika. Surua aliarvioitiin ja se koettiin taakkana. Kuitenkaan mikään muu tunne ei voinut ottaa surulle kuuluvaa paikkaa, vaikka yrittikin täyttää sen olemuksellaan. Lopulta piiloon joutunut suru löytyi, otti paikkansa ja tyttö pääsi jatkamaan elämässään eteenpäin.

Itse olen huomannut, että suru voi saada aikaan luovuutta. Se vapauttaa. Suru kulkee myös monesti käsi kädessä joutilaisuuden kanssa. Liiallisessa kiireessä ei ole helppo surra. Toisaalta kiire voi myös auttaa silloin, jos suru on liian suuri kohdattavaksi. Kiire voi antaa aikaa sulatella ja surua voi käsitellä annoksittain.

Mitä sitten tulisi surra? Ensimmäiseksi sanasta suru tulee ehkä mieleen kuolema, läheisen ihmisen menetys. Mutta eikö suru ole liian hyvää rajoittuakseen vain siihen? Surrahan voi (ja kannattaa) vaikka mitä muutakin. Epäonnistumista, menetystä, pahaa oloa, huonoa säätä, läheisen loukkaavaa sanaa, olosuhteita. Sitä, että en osannut olla läheiselleni läheinen, ystävä ystävälle tai rakas rakkaalle. Suru on tie eteenpäin.

Eräässä radion aamuhartaudessa hartauden pitäjä esitti hämmentävän ajatuksen. Hän kertoi, että jos hänen tulisi valita kristinuskosta yksi kuvaava sana, niin hän valitsisi sanan suru. Hän oli kokenut, että kristillinen usko oli avannut hänelle luvan surra. On lupa surra, saa olla heikko, koska kaikkivaltias Jumala tuli itsekin heikoksi. Meitä varten.

Surusta syntyy iloa, kyyneleet puhdistavat, suola kirpaisee.

 

Kuva: Pixabay.com

Kommentit

  • Ari Niemeläinen

    Suomalaiselle miehelle sureminen ja ennenkaikkea itku kuuluvat sarjaan – ei miehistä, pojat ja miehet eivät itke. Kai sitä joskus yksikseen metsänkeskellä voi hiukan kokeilla, mutta että ihmisten nähden ja selvin päin. Olen opetellut ja yrittänyt viimeiset 30 vuotta ja eivät ole tulokset kummoisia. Entinen ammattini vielä pani enemmän tunteet lukkoon, ei saanut näyttää “asiakkaalle” tunteita, vain hieman empaattisuutta ja ammatillisuus piti säilyttää hinnalla millä hyvänsä. Jos mies jotakin suree, se on ison kalan karkaaminen ja sekin kuitataan yleensä muutamalla per….llä. Tämmöinen jästipää minä olen ja tuskin ainoa. Oliskohan tässä kohtaa hienoa olla nainen?

  • Sanna Lukkarinen

    Mietin sitä, että suremiseenhan voisi löytää muitakin tapoja kuin itkemisen, ainakin jos se se itku ei ihan helposti irtoa. Vaikka ihan vain todeta itselle olevansa surullinen jonkin asian vuoksi. Tai vaikka purkaa tuntojaan kirjoittamalla, jos se tuntuu luontevalta. Uskoisin, että monilla voi olla vaikkapa lapsuudesta jäänyt kokemuksia, jotka ovat jääneet painamaan ja voivat muuttua katkeruudeksi, kateudeksi tai vihaksi. Tällaisessa tilanteessa olisi varmaankin hyvä pystyä jollain lailla suremaan asia läpi. Tavallaan ymmärtää itseään siinä tilanteessa, vaikkakin jälkikäteen, jos on vaikka jäänyt silloin vaille tukea.

Jätä kommentti

*