Syntymästä kuolemaan

Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä että me sitäkin tutkimme. Ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.

“Elämässä mikään muu ei ole pakko kuin syntyä ja kuolla.” Syntymän ihmettä olen päässyt seuraamaan omien lasteni syntyessä. Tai oikeastaan jo odotusaikana. Äitihän tuntee lapsen liikkeet ja voi kokea elämän ihmeen jo paljon ennen lapsen syntymää. Ne ovat olleet mieliinpainuvia hetkiä. Miten jotain niin täydellistä voi kasvaa kuin itsestään?

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Kuoleman hetkeä en ole milloinkaan nähnyt. Työssäni vanhusten ja erityisryhmien parissa olen kuitenkin päässyt osaltani kohtaamaan monen asukkaan heidän viimeisinä päivinään. Elämää ei voi ennustaa. Kun töihin saapuessa on lippu puolitangossa, ei voi tietää, kenen vuoro on tällä kertaa tullut. Monesti on käynyt niin, että kuoleman on kohdannut hän, jonka ei olisi uskonut vielä olevan vuorossa. Yksi kaatuu saappaat jalassa, toinen hiljaa hivuttaen.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk’ elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok’ kiini emme.
Tääll’ onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.

Kuulin, että isoäitini olisi täyttänyt eilen sata vuotta, jos vielä eläisi. Muistan sen hetken, kun kuulin hänen kuolemastaan. Olin tullut juuri lasten kesäleiriltä. Äiti oli selaamassa vanhoja valokuvia ja kertoi suru-uutisen. Uutinen tuntui uskomattomalta, vaikka mamma olikin sairastellut. Kuolema tuntui niin vieraalta, sitä ei ollut ennen kohdannut niin läheltä.

Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?

Varmaankin kaikissa kulttuureissa ja ajassa on pidetty merkittävinä syntymää ja kuolemaa. Syntymä on ihme ja elämä lahja. Samoin kuolema on merkityksellinen hetki, kohtaamme sen vain kerran. Joku ajattelee kuolemaa lopullisena, itse kristittynä uskon sen olevan siirtymisen iankaikkisuuteen. Toinen kohtaa sen sydän täynnä rauhaa, toinen täynnä pelkoa.

Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? –
Sitä tuoksua unhota et.

Taivas on paikka, jota ainakaan minun ajatukseni eivät täysin ymmärrä. Se on kuitenkin toivo, jonka haluan olla valmis kohtaamaan. Silloin kun vuoroni on. Toivon tapaavani siellä myös isovanhempani, nekin, jotka ehtivät kuolla jo ennen syntymääni.

Sua kiitän mä Luojani armollinen,kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää, en pyydä ma enempää,
ja annoit sa armahan isäinmaan,
jota kyntää ja rakastaa.

 

Lainaukset poimittu runosta Hymyilevä apollo, Eino Leino, 1898.

Kuva: Pixabay.com

Jätä kommentti

*